Henkilökohtaiset työkalut

Arno Forsius

Albert Ringbom (1827–1900) – Hollolan piirilääkäri 1865–1897

Karl Albert Ringbomin (1827–1900) 32 vuotta kestänyt toimikausi Hollolan piirilääkärinä antaa mahdollisuuden tarkastella myös kunnan asukkaiden elämää niiden havaintojen perusteella, joita hän on tuonut esiin virkakertomuksissaan.

Ringbomin suku ja perhe

Albert Ringbomin suku oli lähtöisin Jussilan talosta Kuhmalahden Vehkapuntarin kylästä. Sieltä Juho Antinpoika siirtyi vuonna 1737 Turkuun ja tuli kaupungin porvariksi, joka tunnettiin asuintalonsa mukaan nimellä Peijari. Hänen poikansa Anders (1756–1831) opiskeli insinööriksi ja hänestä tuli maanmittausinsinööri, jonka toimipaikkana oli Loimaa. Hän otti sukunimen Ringbom, jota hänen isänsä serkku, Harjun kirkkoherra Mårten Ringbom (1730–1790) oli alkanut käyttää jo aikaisemmin. Keräämieni tietojen mukaan näyttää todennäköiseltä, että kaikki Ringbom -nimeä käyttäneet henkilöt eivät kuulu samaan sukuun.

Maanmittausinsinööri Anders Ringbomilla oli avioliitossaan Eva Johanna Rungiuksen kanssa 12 lasta. Pojista vanhin oli Carl Henrik (1798–1856), joka valmistui lääkäriksi. Hän toimi aluksi piirilääkärinä Raumalla ja Tampereella sekä viimeksi Turussa (1844–1856). Hänellä oli avioliitostaan Gustava Albertina Avellanin (1797–1878) kanssa seitsemän lasta, kolme poikaa ja neljä tytärtä. Pojista vanhin Karl Albert ja nuorin Ivar Valfrid (1833–1889) valmistuivat lääkäreiksi, samoin kuin seuraavassa polvessa Ivar Valfridin poika Lars Ivar (1869–1937).

Karl Albert Ringbom syntyi 17.11.1827 Raumalla ja kuoli 20.9.1900 Karkussa, ilmeisesti tyttärensä luona käydessään, Hollolan seurakunnassa kirjoilla olevana. Pian lääkäriksi valmistumisensa jälkeen Albert Ringbom solmi 16.9.1860 Ristiinassa avioliiton Aina Theresia Olivia Forstadiuksen (1839–1893) kanssa, jonka vanhemmat olivat rykmentinkomisario, makasiininhoitaja Otto Magnus Forstadius (1792–1858) ja Henriette Catharina Möllersvärd (1800–1870). Albert Ringbomin ja Theresia Forstadiuksen avioliitosta syntyi kuusi lasta: 1) Karl Hugo Otto S 3.12.1861 Uusikaupunki, K 2.1.1897 Hollola; 2) Albert Ossian S 27.1.1863 Uusikaupunki; 3) Gerda Olivia S 19.7.1865 Uusikaupunki; 4) Uno Ivar S 9.5.1868 Hollola, K 1929; 5) Hanna Henriette S 11.7.1869 Hollola; ja 6) Gustaf (Kustaa) Walter S 22.3.1872 Hollola, K 22.7.1914 Helsinki.

Lapsista Karl Hugo Otto Ringbom oli kirjuri, ja hän oli naimaton ja lapseton. Albert Ossian Ringbom oli insinööri, joka muutti Lahdesta vuonna 1931 Tuusulan seurakuntaan. Gerda Olivia Ringbom avioitui vuonna 1888 Karl Emil Bergrothin (1858–1940) kanssa, josta tuli myöhemmin Karkun kirkkoherra. Uno Ivar Ringbom oli agronomi, ja hän avioitui vuonna 1898 Tuusulasta kotoisin olleen Berta Natalia Frostellin kanssa. Aviopari omisti Tuusulassa Kottu -nimisen tilan. Heillä oli poika Jarl Uno Ringbom (S 1898), joka oli myöhemmin lentäjänä Yhdysvaltain ilmavoimissa. Hanna Henriette Ringbom solmi vuonna 1898 avioliiton konttoristi Karl Gustaf Burmanin (S 1877) kanssa, ja aviopari muutti vuonna 1900 Raaheen. Heillä oli kaksi tytärtä, Hanna Greta (S 1898) ja Aune Maria (S 1899). Gustaf (Kustaa) Walter Ringbom oli teknikko. Muuttotiedot perustuvat kirkonkirjojen merkintöihin, jotka on saatettu osittain tehdä vasta jälkikäteen.

Lisäys joulukuussa 2006: Agromi Uno Ivar Ringbomin puoliso Berta Natalia Frostell oli syntynyt 21.1.1873 Tuusulan Rusutjärvellä. Berta Frostellin vanhemmat olivat kruununnimismies Johan Victor Frostell ja Ulrika Nathalia Bäckström. (Lähde: Suomen Sukututkimusseura, HIS-KI -tiedostot.)

Hollolan piirilääkärin virkaan nimittämisen jälkeen Albert Ringbom muutti Hollolaan 1.9.1865. Täällä hän asettui edeltäjänsä tavoin asumaan Upilaan, noin 6 km kirkolta itään. Sieltä hän muutti kuitenkin Hälvälän kartanoon vuonna 1869. Sen jälkeen, kun Lahden kylän keskusta-alue oli erotettu kauppalaksi vuonna 1878, Ringbom muutti sinne vuonna 1880. Kunnalliseen toimintaan Ringbom osallistui Lahden kauppalanhallituksen jäsenenä vuosina 1884–1889.

Lahdessa Ringbom asui vuonna 1890 kupariseppä Walleniuksen talossa (talo n:o 22; Vapaudenkatu 16 – Rautatienkatu 23), vuonna 1897 Albert Veltheimin talossa (talo n:o 42; Aleksanterinkatu 16 – Vesijärvenkatu 20), vuonna 1898 Joel Koskisen talossa (talo n:o 37; Vapaudenkatu 13 – Rautatienkatu 21) sekä Joel Koskisen ja hänen vaimonsa Emilia Lemströmin talossa (talo n:o 39; Vapaudenkatu 15). Asuinpaikat perustuvat Hollolan seurakunnan rippikirjojen merkintöihin. Kirkonkirjojen perusteella Albert Ringbom oli kirjoilla Hollolan seurakunnassa kuolemaansa saakka.

Opiskelu ja toiminta lääkärinä

Albert Ringbom kävi Turun lyseon ja tuli ylioppilaaksi Helsingissä 13.10.1846, Hän aloitti opinnot Helsingissä Aleksanterin yliopistossa Länsisuomalaisen osakunnan jäsenenä, tavoitteena lääkäriksi valmistuminen. Pro exercitio -väitöksen hän suoritti vuonna 1849. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi 8.6.1852, lääketieteen kandidaatiksi 31.5.1856 ja lääketieteen lisensiaatiksi 29.5.1860. Hän sai sen jälkeen lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon 31.5.1860, puolustettuaan jo vuonna 1859 väitöskirjaansa ”Om struma” (Kilpirauhasen suurentumasta).

Lääketieteen kandidaattina Albert Ringbom toimi 27.12.1858 alkaen lääkintätoimen ylihallituksessa ylimääräisenä lääkärinä. Lääkäriksi valmistuttuaan hänet nimitettiin piirilääkäriksi Huittisten piiriin 30.10.1860 ja Uudenkaupungin piiriin 5.2.1861. Hollolan ensimmäisen piirilääkärin Bengt G. J. Malmborgin kuoltua Ringbom haki avoimeksi tullutta virkaa ja sai määräyksen siihen 8.6.1865. Hän aloitti työnsä Hollolan piirilääkärinä 1.9.1865 ja siirtyi eläkkeelle 70 vuotta täyttäessään 17.11.1897. Hollolassa ja Lahden kauppalassa asuessaan hän toimi myös rautateiden lääkärinä vuosina 1868–1872 ja Hollolan kunnan vaivaishoitolääkärinä vuosina 1891–1897.

Hollolan kunta 1800-luvun loppupuolella

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukainen kunnallinen hallinto käynnistyi Hollolassa vuonna 1866. Se joutui tulikokeeseen heti katovuotta 1867 seuranneen väestökatastrofin vuoksi. Vuoden 1868 aikana kunnassa kuoli 1010 henkeä eli noin 1/7 osa asukkaista. Kun Hollolan asukasluku oli 7038 vuonna 1867, oli se vuonna 1869 vain 6248. Suuri merkitys kehityksen uudelleen elpymisessä oli Riihimäeltä Lahden kautta Pietariin kulkevan rautatien rakentamisella vuosina 1868–1871.

Ringbom kuvasi kertomuksessaan vuonna 1872 toimialueensa kehitysedellytyksiä seuraavasti: "Kun vastedes kansakoulujen tuloksena valistus ja siveellisyys tulevat yleisemmiksi, kun siisteys ja järjestys tulevat vallitsemaan rahvaan kodeissa, silloin vasta on toivoa, että yleinen terveydentila paranee, että kulkutaudit eivät ilmaantuessaan muodostu niin tuhoisiksi, ja ennen kaikkea, että imeväiset lapset saavat parempaa hoitoa kuin nyt on laita. Mutta ennen kuin tämä kaikki tapahtuu, täytyy paloviinan lakata näyttelemästä niin suurta osaa kuin se nyt tekee, sillä on surullista havaita, miten tämän aineen vuosi vuodelta kohoavan tuotannon myötä kulutus lisääntyy samassa suhteessa, ja mitä matalammaksi [sen] hinta voidaan asettaa ja mitä helpommaksi tämän iljettävän aineen saanti tehdään talonpojalle ja työläiselle, sitä suuremmaksi tulee menekki, ja juuri siihen perustuu helposti ymmärrettävistä syistä valmistajien harras toive; tapahtuuko se yhteiskunnan hyväksi ja parannukseksi, jääköön sanomatta." Varallisuuden jo lisäännyttyä Ringbom joutui 1874 toteamaan: "Surullista vain, että suurin osa ansioista on hävitetty krouveissa ja oluttuvissa tai käytetty hyödyttömien rihkamatavaroiden ostamiseen."

Potilaiden hoitoa

Piirilääkäri oli vuoden 1832 ohjesäännön mukaisesti ensisijaisesti virkamies, jonka tehtäviin kuuluivat kätilöiden valvonta, kulkutautien ehkäisy ja hoito, rokotuksen valvonta, sukupuolitautien ehkäisy ja tarkastukset, yleinen terveydenhoidon valvonta, oikeusopilliset ruumiinavaukset sekä apteekkien tarkastukset. Suuri osa työstä tapahtui pitäjissä ympäri laajaa lääkäripiiriä, minkä vuoksi pelkästään matkoihin hevoskyydillä jopa kymmenien kilometrien päähän kului runsaasti aikaa.

Piirilääkärin tavoista tutkia ja hoitaa potilaita on niukasti tietoja. Ringbom totesi kertomuksessaan vuonna 1886: "Tosin minulta on kotonani varsin usein haettu apua jos jonkinlaisiin sairauksiin, niiden joukossa myös joitakin tapauksia keuhko- ja keuhkopussintulehduksia, ilman että minulla kuitenkaan olisi ollut tilaisuutta henkilökohtaisesti käydä katsomassa sairaita." Ilmeisesti lääkemääräykset ja muut hoito-ohjeet annettiin usein omaisten tai jopa kunnallislautakunnan jäsenten kertoman perusteella. Sukupuolitautia sairastavaksi epäillyt joutuivat kuitenkin tarkastusmatkoilla tai lääkärin luona käydessään yksityiskohtaisemman tarkastuksen kohteeksi.

Ringbom lähetti vuonna 1888 vastauksen lääkintöhallituksen kiertokirjeeseen, jossa käsiteltiin piirilääkärin ohjesäännön uudistamista ja maan terveydenhuollon järjestämistä. Vastaukseen liittyi seuraava kuvaus: Jo lääkärintoimintani ensimmäisinä vuosina Hollolan piirissä annoin kuuluttaa kirkoissa ne päivät, jolloin saavuin tiettyihin pitäjiin, ja tiedon niistä paikoista, joissa minut voitiin tavata sairaanhoidon antamiseksi apua tarvitseville. Mutta koska tällöin paikalle saapui melkein yksinomaan parantumattomia tai monivuotisia tauteja sairastavia henkilöitä, ja koska minä tämän kokemuksen kautta huomasin, että piirilääkärin toiminnasta mainitussa tarkoituksessa oli vähän tai ei lainkaan hyötyä suurelle yleisölle, niin se ei innostanut enempiin kokeiluihin tällä tiellä.

Tässä yhteydessä on aiheellista todeta, että Parinpellon kappalaistalon yhteydessä vuonna 1862 avattu Hollolan apteekki siirrettiin vuonna 1864 Hollolan kirkonkylään ja vuonna 1868 Lahden kylään. Apteekkarina oli alusta lähtien Karl Edvard Waldstedt (1834–1891) vuoteen 1873 saakka. Sen jälkeen apteekkarina oli Sten Sture Stockus (1846–1902) vuosina 1873–1895 ja Aron Walfrid Grönmark (s. 1859) vuosina 1895–1902. Ringbom suoritti apteekissa tarkastuksia noin viiden vuoden välein.

Synnyttäjät

Yritykset kätilön hankkimiseksi Hollolaan olivat jääneet tuloksettomiksi. Piirilääkäri Ringbom mainitsi kertomuksessaan vuodelta 1867, että "eräs yksityinen praktiseeraava kätilö [Maria Gustava Wirman] on hiljattain asettunut asumaan Padasjoen pitäjään." Ringbom kirjoitti kertomuksessaan vuodelta 1871 näin: "Piirin ainoa tutkinnon suorittanut kätilö, joka samanaikaisesti on piirin tilapäinen rokottajatar, on onnistunut voittamaan säätyläisten keskuudessa suuren, ja kuten näyttää, hyvin ansaitun luottamuksen synnytysten sattuessa. Mutta rahvas turvautuu häneen siinä tarkoituksessa tuskin koskaan, sillä se pitää yleisesti parempana turvautua vanhaan tapaan synnytysavustajana ns. viisaisiin vaimoihin." Vuonna 1876 Ringbom totesi kuitenkin, että myös rahvaan naiset usein turvautuivat synnytysten sattuessa kätilö Wirmanin apuun.

Synnytykset tapahtuivat aina kotioloissa. Ringbom kirjoitti synnytyksistä vuonna 1878: "Kun on kestetty niin vaikea koettelemus kuin lapsen synnytys, pidetään aivan luonnollisena, että synnyttäjän uupuneita voimia on kaikin tavoin vahvistettava ja ylläpidettävä. Sen vuoksi pidetään häntä varten valmiina juustoja, pannukakkuja ja muita senkaltaisia vahvoja ruoka-aineita, sen lisäksi että heti myös on mentävä aina välttämättömään saunaan. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että rahvaalla olisi tilaisuus saada koulutettujen kätilöiden taitavaa synnytysapua helpommin kuin nykyään on laita." Kunnan palkkaama kätilö Hollolaan saatiin vihdoin vuonna 1882.

Katovuosi 1867 ja sen seuraukset

Syksyllä 1866 jouduttiin kylvöt suorittamaan harvinaisen vaikeissa oloissa. Säät olivat rukiin kehitykselle epäedulliset, minkä lisäksi talvesta muodostui tavattoman pitkä ja ankara. Kevät 1867 oli pahoin myöhässä ja vielä toukokuun alussa 1867 oli maa Etelä-Suomessakin paksujen lumikinosten peitossa. Karjanrehusta oli huutava puute ja kevätkylvöt myöhästyivät kuukaudella tavanomaisesta ajastaan. Viranomaisten yritykset viljan hankkimiseksi ulkomailta eivät onnistuneet toivotulla tavalla.

Syyskuun 3. ja 6. päivien välisinä öinä ankara halla tuhosi kypsymässä olevan viljan, herneet ja perunanvarret suurimmassa osassa maata. Asiaa käsiteltiin Hollolan kuntakokouksessa 9. p:nä syyskuuta 1867, ”ja päästiin seuraavaisiin päätöksiin ja ehdotuksiin: Kunnallisvahtimestarin Emanuel Johanneksenpojan waimo Vilhelmina Erikintytär lähetetään viipymätä Hämeenlinnan kaupungin siellä sitä varten asetetussa laitoksessa oppimaan jäkäläleivän ja sieniruuan valmistamista.” Piirilääkäri Ringbom totesi asian johdosta kertomuksessaan vuodelta 1867: "Kunnallishallinnon toimesta ja hallituksen tuella valmistettiin rahvaalle tilaisuus hankkia tietoa jäkälälajien keräämisestä ja niiden valmistamisesta leiväksi, mutta kaikki ponnistelut tällä tiellä ajautuivat karille päin suomalaisen talonpojan hyvin tunnettua itsepäisyyttä ja välinpitämättömyyttä."

Kun tieto rautatien rakentamisesta Hollolan kautta levisi 1867 väestön keskuuteen, hakeutui suunnitellun ratalinjan varrelle Lahden seudulla lukematon määrä työnhakijoita ja kerjuulle lähteneitä ihmisiä jo vuoden 1868 alussa. Asunnot täyttyivät äärimmilleen ja olosuhteet muodostuivat vaatetäin tartuttaman pilkkukuumeen leviämisen kannalta erityisen otollisiksi. Epidemia alkoi Hollolassa maaliskuussa 1868, ensin rautatien rakentajien keskuudessa, levisi pian Hollolan kyliin ja saavutti huippunsa kesäkuussa. Helmikuun alussa pidetyssä kuntakokouksessa valittiin toimikunta järjestämään kerjäläisten huoltoa ja pitäjän vaivaishoitoa, ja "vasta valittua komiteaa valtuutettiin tiedustelemaan ja hankkimaan sopivia sairashuoneita tähän tarkoitukseen piirikunnissaan."

Kohta saatiin havaita, että myös oman kunnan asukkaat olivat hoidon tarpeessa. Ringbom kertoi asiasta näin: "Hollolassa oli kuntoon laitettuna kolme sellaista [sairaalaa], joista erityisesti yksi oli enemmän käytetty. Mutta nämä sairaalat eivät vastanneet tarkoitustaan, sillä niihin ei ollut mahdollista mahduttaa kaikkia niitä, jotka pyrkivät niihin sisälle, ja ne olivat siten pian tupaten täynnä; sen vuoksi ja koska vähäiset varat sallivat näiden sairaaloiden kovin vähäisen varustamisen, niin muodostui kuolleisuusprosentti näissä suunnattoman suureksi. Niitä pidettiin sitä paitsi enemmän turvapaikkoina, joissa köyhät pitäisi varustaa ravinnolla ja vaatteilla, ja moni joka otettiin niihin ilmoitetun sairauden perusteella, poistui jälleen nopeasti, suuresti pettyneenä odotuksiinsa nähden huonoon ruokaan, jota niissä tarjottiin."

Radanrakentajia varten perustettiin Hollolan seudulle viisi tilapäistä kulkutautisairaalaa, jotka sijaitsivat Hausjärven Oitissa, Kärkölän Hinkkalassa ja Tillolassa sekä Lahden Okeroisissa ja Järvenpäässä. Ringbomilla oli hoidettavana usean kuukauden ajan näissä sairaaloissa satoja potilaita. Vuonna 1869 hän joutui ottamaan hoitoonsa myös Valkealan kunnan Mäkikylässä (nyk. Kouvola) sijainneen rautatien sairaalan.

Pilkkukuumeen uhrina kuolleilla Hollolan asukkailla oli kuolleiden ja haudattujen luettelossa suurimmalla osalla kuolinsyynä "hermokuume" ja joillakin "tyyfus". Myöhemmin nämä taudit on tulkittu virheellisesti lavantaudiksi. Kyseiseen epidemiaan vuonna 1868 kuolleiksi merkittyjä on kirkonkirjoissa kaikkiaan 495. Muihin tauteihin kuolleiden määrä, joka oli yhteensä 515, lisääntyi samassa suhteessa epidemian uhrien kanssa. ”Hermokuumeeseen” kuolleita oli Hollolassa toukokuussa 89, kesäkuussa peräti 132 ja heinäkuussa 87. Kesäkuussa vainajia oli yhteensä 200, siis keskimäärin 6–7 joka päivä. Epidemia jatkui vuonna 1869 huomattavasti laantuneena, mutta siihen kuoli vielä 49 henkeä.

Ringbom pohdiskeli kulkutaudin leviämisen syitä vuosikertomuksessaan 1868 seuraavaan tapaan: "Myötävaikuttavina syinä tyyfus-kuumeen, kuten epidemioiden yleensäkin, huomattavaan leviämiseen voidaan mainita muun muassa alueen väestön keskuudessa vallitseva siivottomuus puhtaudenpidossa, ja asuinhuoneiden tuuletus tulee aika harvoin kysymykseen, ja vieläpä lämpimimpinä kesäpäivinä pidetään ikkunat ja ovet huolellisesti suljettuina. Samoin on tavallista, että melkein kaikissa talonpoikaistaloissa tavataan roskatunkio ja karjarakennukset asuinpihalla ja niin lähellä asuinhuoneita kuin mahdollista, minkä täytyy suuressa määrin vaikuttaa haitallisesti yleiseen terveydentilaan. Myös eräänä syynä sairauksien esiintymiseen ja suurempaan leviämiseen voidaan mainita puhtaan ja kelvollisen juomaveden puute, joka on erityisen tuntuva hyvin lämpiminä ja kuivina kesinä, jolloin monet kaivot kuivuvat kokonaan. Tämä puute olisi kuitenkin monta kertaa aika helposti autettu puhdistamalla ja varustamalla laskuojalla lähteet, joita usein on aivan vieressä, mutta siitä ei välitetä, koska ei voida oppia ymmärtämään kelvollisen juomaveden hyötyä ja tarvetta."

Lasten hoito

Vuosien 1867–1868 seurauksena Hollolaan jäi lähimain 400 lasta, jotka olivat menettäneet tautien johdosta toisen tai molemmat vanhempansa. Huhtikuussa 1869 pidetyn kunnallislautakunnan kokouksen mukaan kokonaan orpoja lapsia oli 67. Kunta sai tarkoitusta varten avustuksia Helsingin saksalaisen seurakunnan kirkkoherralta Andreas Schröderiltä, Pyhäniemen Alestalon neidiltä Karolina Ammondtilta ja lääninhallitukselta. Näillä avustuksilla perustetuissa neljässä lastenkodissa hoidettiin 120 tai 130 lasta, jotka saivat elatuksen lisäksi päivittäistä opetusta lukemisessa kahden tarkoitusta varten palkatun opettajan toimesta. Varojen puutteessa hoitopaikkoja täytyi jo vuonna 1870 vähentää ja viimeinenkin toiminnassa ollut lastenkoti lakkautettiin syksyllä 1872.

Vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen mukaan alle 14-vuotiaat orvot ja köyhät lapset oli sijoitettava elätteelle mahdollisimman pitkäksi ajaksi. Käsityksiä lasten elätteelle annosta kuvaa 31.5.1869 pidetyn kuntakokouksen pöytäkirja seuraavasti: "Herra läänin Guvernöörin kirjeen mukaan tämän kuun 4. p. kysyttyä [---], vastasivat kunnan jäsenet että sanotut rahat ovat muiden vaivaisrahain kanssa yhdessä käytetyt sekä että turvattomia lapsia ovat tavallisesti huutokaupoissa annetut siltä hoidettaviksi, joka vähimmästä maksusta on sitä suostunut tehdäksensä. Tätä kaikista ihmisystävistä ra[a]kaa tapaa ovat usiammat jo tahtoneet hävittää semminki koska harvoin on tapahtunut että nämä onnettomat lapset ovat täten tarpeellista hoitoa ja kasvatusta saaneet, jonkatähden on koetettu heille erinäistä lastenkotia asettaa, joissa heille sekä ylöspitoa, äitillistä hoitoa että opetusta on annettu.”

Vaivaishoitoon liittyvän lasten huollon lisäksi Hollolasta on löydettävissä melko niukasti lasten hoitoa koskevaa tietoa. Ringbomin vuosikertomuksissa on kuitenkin eräitä hänen piiriään koskevia kuvauksia, jotka varmaankin vastaavat myös Hollolan oloja. Hän kirjoitti vuosikertomuksessaan 1870 näin: "Haluttomasti kukaan rahvaan keskuudesta hakee tällä seudulla apua sairailleen, erityisesti jos hänen on pakko itse maksaa lääkkeensä, ja tämä koskee erityisesti imeväisiä lapsia, joiden menetyksen johdosta ylipäätään ei olla kovinkaan lohduttomia." Kulkutaudit olivat usein lapsille kohtalokkaita. "Sitä että kuolleisuus lasten keskuudessa puhkeavan epidemian aikana on suuri, ei pidä ihmetellä, sillä on todellakin surullista nähdä, miten rahvas tavallisesti hoitaa tai oikeammin jättää hoitamatta sairaat lapsensa", kirjoitti Ringbom. Lapset vietiin talvellakin ulos vähissä vaatteissa ja saunaan sairaina tai vastikään toipuneina. "Varotukset ja huomautukset auttavat tässä vähän, niihin kiinnitetään niukasti huomiota", jatkoi Ringbom ja lisäsi vielä: "Toivoa jostakin paremmasta tässä suhteessa ei juuri ole odotettavissa."

Ringbom esitti vuoden 1882 kertomuksessaan, miten lasten puutteelliset olot luovat perustan väestön tavallisimmille sairauksille: "Näillä seuduilla on aivan tavallista, että torpparien, loisten ja vastaavien keskuudessa köyhät perheet, joilla on useampia lapsia, joita ne eivät pysty kotona elättämään, lähettävät nämä pois palvelukseen talonpoikien luo jo 10 tai 12 vuoden iässä, toisinaan vieläpä aikaisemminkin. Tytöt otetaan silloin tavallisesti lastenhoitajiksi tai he auttavat navetassa karjan ruokinnassa, poikia taas käytetään melkein kaikissa maatalouden ulkotöissä, ja monesti lapset rasittuvat kaikissa näissä askareissa paljon yli heikkojen voimiensa. Erityisesti on tiedossani, miten eräin paikoin on käytäntönä, että heidät ainakin kiireisempänä työaikana, kuten viljanpuinnin, pellavanloukutuksen y.m. aikana, ajetaan jo klo 2 tai 3 aamulla ylös makuusijoiltaan, osallistumaan yhdessä muun palvelusväen kanssa työhön. Nämä lapset eivät tietenkään saa mitään palkkaa, vaan he ansaitsevat ainoastaan ruoan ja vaatteet, mutta useimmissa tapauksissa ruoka on äärimmäisen kehnoa ja yksipuolista, sekä vaatetus perin riittämätöntä suojaamaan kylmyydeltä ja kosteudelta. Että nämä surkuteltavat olennot, jotka usein tulevat kodeistaan jo puoliksi nälkiintyneinä työhön, näissä olosuhteissa, jotka nuoruusvuosina sangen olennaisesti ehkäisevät sekä ruumiin että sielunvoimien tervettä ja normaalia kehitystä, usein menehtyvät tai että heissä ainakin luodaan perusta monelle sairaudelle, josta he sitten saavat kärsiä koko elämänsä ajan, ei voitane kiistää. Sangen usein olen tavannut tuollaiseen työhön otettuja lapsia, etenkin tyttöjä, kalpeita ja laihoja, joilla on välinpitämätön kärsivä ilme kasvoillaan. On kuitenkin myönnettävä, että on talonpoikaisväkeä, jonka nähdään paremmin huolehtivan nuorten palvelijoittensa terveydestä ja ruumiillisesta hyvinvoinnista, mutta valitettavasti nämä ovat harvoja ja kuuluvat poikkeustapauksiin."

Vaivaishoito

Piirilääkäri Ringbom kirjoitti kertomuksessaan vuodelta 1870 vaivaishoidosta seuraavasti: "Kerjäämistä estääkseen kunnat olivat osittain päättäneet, että jokainen kinkerikunta elättäisi omat vaivaisensa sellaista työtä vastaan, jota heiltä voitaisiin edellyttää, osittain jakamalla heidät ruotuihin ja antamalla lapset elätteelle hyvin tunnetuille ihmisille. Harvinaista olikin tavata yhtään kerjäläistä."

Hollola on 1880-luvun päättyessä tehnyt ensimmäisen kerran erityisen sopimuksen kunnan köyhien lääkärinhoidon järjestämisestä. Vuosina 1889–1890 palkattiin vaivaishoitolääkäriksi Tornatorin lankarullatehtaan tehtaanlääkäri Onni Granholm. Syyskuussa 1890 pidetyssä kuntakokouksessa "Kunnan vaivaislääkäriksi toistaiseksi valittiin 60 markan vuosipalkalla Piirilääkäri K. Ringbom, joka myös saapi pitäjältä sattuvat kyytirahat." Vuotta 1893 koskevassa sopimuksessa mainittiin myös juuri toimintansa aloittanut Lotilan vaivaistalo: "Waivaishoitolääkäriksi ensi vuodeksi asetettiin K. A. Ringbom, jolle myönnettiin pyytämänsä vuosipalkka sata (100) Smk. velvoituksella kumminkin kahdesti viikossa eri kutsumuksetta, kunnan vaivaistalossa käymään hoitolaisten terveydentilaa tarkastamassa, sekä muutoin vaivaishoitohallituksen pyynnön mukaan auttaa kunnan vaivaisia kuitenkin siten että tarpeellisista matkoista, joko toimitaan [järjestetään kyyti] tai maksetaan."

Vuoden 1895 lopulla kuntakokouksessa "Lääkärin määrääminen vaivaistaloon jätettiin toistaiseksi", ja päätettiin ainoastaan, "että lääkärin apua, niin hyvin vaivaistaloon kuin pitäjän muille köyhille on erittäin kussakin tilaisuudessa hankittava niin usein kuin tarvis vaatii." Kuitenkin jo tammikuun alussa 1896 päätettiin käyttää vaivaishoitolääkärinä piirilääkäri Ringbomia, ja kunnallislautakunnan kokouksessa joulukuun lopulla 1896 "Waivaishoitolääkäriksi vuodelle 1897 otettiin yksimielisesti Piirilääkäri Herra A. Ringbom Lahden kauppalasta. Wuosipalkkaa maksetaan hänelle vaatimuksensa mukaan kolmesataakuusikymmentä (360) markkaa. Tähän palkkaan tulee hänen hoitaa kaikki lääkärin apua tarvitsevat vaivaishoitolaiset, joita Hollolan kunnan vaivaishoito suuremmassa tai vähemmässä määrässä auttaa. Jos hoitolaista kivun tähden ei voitaisi viedä lääkärin luokse, niin tulee hänen samaan palkkaan käydä sairaan luona kunnan palkkaamalla hevoisella. Waivaistalossa tulee hänen käydä sairaita hoitamassa aina kuin johtaja siitä ilmoittaa ja sairaan tila sitä vaatii, mutta ilman sitäkin vähintään kerran viikossa."

Ringbomin sopimusta Hollolan vaivaishoitolääkärinä jatkettiin entisillä ehdoilla vuodeksi 1898. Hän aikoi ilmeisesti asua edelleen Lahdessa, jäätyään eläkkeelle marraskuussa 1897. Tehtaanlääkäri Onni Granholm on kuitenkin toiminut kunnan vaivaislääkärinä jo vuoden 1898 aikana, koska kuntakokous päätti 29.8.1898 suorittaa hänelle kunnan varoista 181 markkaa köyhien hoidosta.

Rokotus isorokkoa vastaan

Toukokuussa 1868 Hollolassa oli suurehko isorokkoepidemia samanaikaisesti pilkkukuumeen leviämisen kanssa ja vuoden kuluessa isorokkoon kuoli 55 henkeä. Rokotus isorokkoa vastaan sujui Hollolan rokotuspiirissä varsin heikosti. Rokottaminen tapahtui silloin vielä rokotettujen rokkorakkuloista otetun nesteen avulla. Ringbom kuvasi ilmenneitä vaikeuksia rokotuskertomuksessa 1870 seuraavasti: "[---] monet pitävät tarpeettomana viedä lapsiaan tarkastukseen havaitessaan itse, että rokkorakkulat ovat hyvin nousseet. Mutta monilla on sitä paitsi yhä vielä se väärä käsitys, että antamalla ottaa lymfaa [rokkorakkuloissa olevaa nestettä] lapset joutuisivat kärsimään ja saisivat vahinkoa terveydelleen. Tämä viime mainittu asiantila aiheuttaa rokottajattarelle [kätilö Wirman] usein aika suuria vaikeuksia pitää hallussaan päivittäin riittävästi rokkoainetta, ja usein on tapahtunut, että hänen on ollut pakko maksaa vanhemmille saadakseen ottaa rokkoainetta heidän lapsistaan."

Tarkastuksiin saapumatta jääneiden määrä oli jatkuvasti varsin suuri, mikä osaltaan vaikeutti rokkoaineen saantia. Ringbom totesi jälleen vuoden 1872 rokotuskertomuksessa: "Tämän epäkohdan korjaamiseksi, mikäli mahdollista, aion koettaa saada kunnallislautakunnan jäsenet jokaisessa seurakunnassa olemaan kukin piirissään rokottajattaren apuna tämän toimituksissa, etteivät rokotettavat lapset tule ainoastaan rokotetuiksi, vaan että kaikki myös todella saapuvat tarkastukseen." Vuosien 1873–1874 isorokkoepidemiasta kertoessaan Ringbom mainitsi, että "rahvas oli oppinut ymmärtämään rokotuksen hyödyn ja tarpeellisuuden, minkä vuoksi se oli saanut osakseen vuoden kuluessa suurempaa menestystä kuin aikaisemmin, siten että suhteellisesti suurempi joukko lapsia oli tullut rokotetuksi."

Rokotuspiiriin saatiin vuonna 1879 ylimääräiseksi rokottajaksi pitäjänkoulumestari Willehad Wuorinen, joka asui Hollolassa Jalkarannan kylässä. Nyt Ringbomilla oli syytä tyytyväisyyteen: "Erityisesti olen saanut tietää, että Wuorinen ei ole kaihtanut mitään vaivannäköä saadakseen rokotuksen täydellisesti läpiviedyksi niissä seurakunnissa, joissa hän on rokottanut, minkä tähden hän on etsinyt myös kotoa asunnoistaan kaikki ne lapset, jotka eivät ole saapuneet kuulutetuille rokotus- ja tarkastuspaikoille, sen lisäksi että hän on tehnyt moniin paikkoihin ylimääräisiä matkoja, ottamatta kuitenkaan niistä erillistä korvausta." Huhtikuussa 1880 Wuorisesta tuli koko rokotuspiirin vakinainen rokottaja. Hänenkin rokotustekniikassaan oli aluksi puutteellisuuksia, mutta tulokset paranivat nopeasti. Aikaisempien vuosien laiminlyöntien vuoksi kunnassa oli kuitenkin vielä niin runsaasti rokottamattomia, että isorokkoepidemia pääsi syyskesällä 1880 leviämään myös Hollolaan, jossa tautiin kuoli 59 asukasta.

Asia oli kuvernöörin kirjelmän johdosta esillä kuntakokouksessa 13.9.1880: "Kunta myös sitoutuu pitämään tarkkaa huolta siitä että lapset tarkoin tuodaan rokotettavaksi kuin myöskin tarkastettavaksi, johon toimeen kunta määräsi kunnallislautakunnan jäsenet, kylän vanhimpia, ja muita isäntiä. Määrättiin myös sakkoa niille jotka eivät tuo lapsiaan rokotettavaksi, ja jotka eivät anna ottaa rokkoainetta yksi (1.) markka, sakot kunnan maksojen kanssa ylöskannetaan, ja sakkorahat käytetään rokkorohtoin ostamiseksi." Näin kunnassa oli ryhdytty tehostamaan rokotusta sakkorangaistuksen uhalla, mikä jossakin määrin nosti rokotettujen lasten osuutta.

Joulukuussa 1883 annettiin vihdoin rokotusasetus, joka astui voimaan asteittain vuosina 1885–1890, Hämeen(linnan) läänissä 1888. Hollola palkkasi luultavasti vuoden 1888 alusta Wuorisen kunnan rokottajaksi, vaikka asiaa ei voidakaan varmistaa pöytäkirjojen katoamisen vuoksi. Pakollisuudesta huolimatta rokotuksessa ilmeni edelleen puutteita. Uutena ongelmana oli nyt sen laiminlyöneiden tutkiminen ja rankaiseminen.

Ringbom totesi rokotuskertomuksessaan 1888, että ”myöskään kunnallislautakunnat eivät ole aina noudattaneet sitä mikä niille kuuluu. Koska niin hyvin kunnallislautakuntien puheenjohtajat kuin jäsenetkin melkein kaikkialla ovat talonpoikia, niin on näiden ollut vaikeaa ymmärtää ja paneutua näihin heille uusiin olosuhteisiin." Kesäkuussa 1889 Hollolan kuntakokouksessa "Keisarillisen Asetuksen 15 p:nä Tammikuuta 1884 ja sen 12 §:n johdosta valittiin rokottajan [avuksi] tarkastajiksi kaikki kunnallislautakunnan jäsenet, joitenka tulisi piirissään toimittaa sanotussa pykälässä rokottajan tarkastajalle säädettyä tointa, ilman eri lisäys palkkaa." Huhtikuussa 1890 pidetyssä kuntakokouksessa voitiin jo todeta, "että rokotusta on viime vuotena menestyksellä toimitettu, joten ei ole ryhdyttävä mihinkään erityisiin toimiin." Pieniä epidemioita oli vielä vuosina 1891–1893, mutta sen jälkeen tautia ei enää esiintynyt. Näin 1810-luvulla alkanut taistelu rokotuksen hoitamiseksi oli saatu Hollolassa vihdoin päätökseen.

Sukupuolitaudit Hollolassa

Kuppatautia sairastavien määrä oli 1860-luvun puolivälissä alkanut nousta, tilanteen oltua välillä jo varsin hyvä. Tilanne paheni edelleen vuoden 1867 kadon jälkeen, jolloin siihen vaikutti myös rautatien rakentamisesta johtunut väentungos. Ringbom kirjoitti tilanteen vaikeutumisesta kulkutautikertomuksessaan maaliskuun alussa 1869. Hän oli suorittanut Lahden kylässä kaksi tarkastusta sukupuolitaudin esiintymisen vuoksi, minkä lisäksi hänen luonaan oli käynyt Hollolasta useita kuppatautiin sairastuneita. Sairaat lähetettiin Hämeenlinnan lääninsairaalan sukupuolitautisten osastolle.

Ringbom pohti tilanteen vaikeutumisen syitä seuraavasti: "Sukupuolitautien esiintymisen ja leviämisen ilmoitettiin useimmilla seuduilla aiheutuneen osittain ympäriinsä vaeltelevista kerjäläisistä, osittain kiertelevistä kisälleistä ja käsityöläisistä, osaksi myös kumpaakin sukupuolta olevista nuorista henkilöistä, jotka eivät lyö laimin käydä kaikilla lähiseutujen markkinoilla. Mutta myös haureelliset ja irstaasta elämäntavasta huonomaineisiksi tunnetut naishenkilöt, jotka erityisen mielellään oleskelevat rakenteilla olevan rautatielinjan varrella, ovat syynä sukupuolitaudin tartunnan suurempaan levinneisyyteen." Lääkintätoimen ylihallitus kehotti kesäkuussa 1869 piirilääkäriä tarkastamaan muiden sukupuolitautitarkastusten yhteydessä myös rautatieläiset, jos tartunnan epäilemiseen oli aihetta, vaikka he eivät kuuluisikaan kunnan vakinaiseen asujamistoon.

Ringbom valitti toukokuussa 1870 sukupuolitautiraportissaan, että johtuen "rahvaan mieltymyksestä myös tässä taudissa käyttää omia kotihoitoja sekä yrityksestä mahdollisimman kauan salata tautinsa, on sairaus jo ehtinyt saada suuremman levinneisyyden, ennen kuin sen olemassaolo tulee yleisemmin tunnetuksi."

Hämeenlinnan lääninsairaalan sukupuolitautisten osaston ja ylimääräisen sukupuolitautisten hoitolan potilaspäiväkirjoista voidaan todeta, että hollolalaisten sukupuolitautisten määrä oli korkeimmillaan 1872. Tilanne parani vähitellen 1880-luvun loppuun mennessä, mutta seuraava vaikeampi kausi oli taas 1890-luvun puolivälin tienoilla.

Muut sairaudet

Ringbom totesi 1880-luvulla lyhyesti, että tavallisimpia sairauksia olivat aikuisilla vatsakatarri ja keuhkotauti, lapsilla taas riisitauti ja risatauti eli imusolmuketuberkuloosi. Hollolassa kuoli jokunen asukas vuodessa malariaan 1870- ja 1880-luvuilla.

Lapsilla esiintyi tavanomaisia kulkutauteja melko säännöllisesti muutaman vuoden välein. Niiden ehkäisemiseksi ei ollut vielä mitään keinoja. Tuhkarokkoon kuoli 1890-luvun aikana yhteensä 55 lasta. Tulirokko aiheutti toisinaan suuria epidemioita ja esim. vuosina 1877–1878 siihen kuoli yhteensä 47 henkeä, useimmat alle 10-vuotiaita lapsia. Ringbom totesi vuosikertomuksessaan, "että pitäjissä on harvoja perheitä, jotka ovat kokonaan välttyneet tältä sairaudelta, joka kerran johonkin perheeseen tulleena tavallisesti tartutti kaikki siellä olevat lapset, vaikka usein aika lievästi." Kurkkumätä oli tilastojen mukaan selvästi lisääntymässä 1800-luvun loppupuolella. Useimmat epidemiat sattuivat vuosina 1875–1887 ja tautiin kuoli 1800-luvun lopulla noin 300 henkeä. Hinkuyskään kuoli saman verran asukkaita, heistä suurin osa oli alle kahden vuoden ikäisiä.

Aikaisemmin vakavia epidemioita ja paljon kuolemantapauksia aiheuttanut punatauti oli 1850-luvun päättyessä vähentynyt melko yhtäkkisesti, osittain ehkä hygienian parantumisen seurauksena. Kauden ainoa laaja influenssaepidemia eli ”ryssänkuume-epidemia” alkoi joulukuussa 1889. Sairastuneiden määrästä ei ole varmoja tietoja, mutta Ringbom totesi, että "heidän lukunsa on täytynyt olla varmastikin melko suuri, sillä tuskin yksikään perhe on siltä säästynyt, vaan pikemminkin monin paikoin koko talonväki, niin hyvin vanhemmat kuin nuoremmatkin, ovat olleet taudin tartuttamia." Influenssan jälkitautina esiintyi keuhkotulehduksia Ringbomin mukaan "varsinkin niissä tapauksissa, jolloin sairauden kestäessä oli käytetty saunassa kylpemistä, mikä sitä paitsi on näiden seutujen rahvaan yleishoito melkein kaikissa taudeissa." Influenssan aiheuttama kuolleisuus näyttää jääneen tällä kerralla varsin vähäiseksi.

Terveydenhoidon valvontaa

Hämeen(linnan) läänin kuvernööri Edvard Reinhold von Ammondt ryhtyi vuonna 1878 toimenpiteisiin myös ympäristöolojen parantamiseksi. Asia oli esillä Hollolan kuntakokouksessa 7.5.1878: "Herra Kuvernöörin käskystä valittiin rakennuskomitea, joka tulee neuvoa antaa rakennuksia asettaessa kyläkunnissa, kuin myöskin huolella pitää ettei likasia ja haisevia vesiä anneta seisoa asuntojen pihoissa, nurkissa eli likisyydessä, josta voi syntyä tautia y.m. haittaa. Tähän komiteaan valittiin esimieheksi [kunnallis]Lautakunnan esimies August Islander ja jäseniksi lautakunnan jäsenet, jotka pitävät tätä tointa 3 vuotta samaan maksoon kuin lautakunnan jäsenyyden viran." Valitun rakennuskomitean toiminnasta ei ole säilynyt tietoja.

Vuonna 1880 voimaan tulleen Suomen terveydenhoitosäännön mukaan kunnallislautakunnan velvoitteet olivat vaativat. Lautakunnan oli valvottava, että yleiselle ja yksityisten terveydentilalle haitallinen epäsiisteys asunnoissa ja asuntojen läheisyydessä poistetaan, että taloudessa käytettävä vesi ei pääse pilaantumaan käymälöiden, karjasuojien, tunkioiden tai teollisuuslaitosten jätteiden vuoksi, että teollisuuslaitoksia tai elinkeinoja ei perusteta tai käytetä työntekijöiden tai lähellä asuvien terveydelle haitallisella tavalla, ja että kunnalle kuuluvat koulut, hoitolaitokset ja vastaavat rakennetaan ja varustetaan yleisen terveydenhoidon vaatimusten mukaisesti. Sen lisäksi lautakunnan oli pyrittävä poistamaan pikkulasten kuolleisuuden syyt sekä huolehdittava, että myös ihmisten ja eläinten terveydentilaan ja kuolleisuuteen haitallisesti vaikuttavat syyt mahdollisuuksien mukaan poistetaan.

Lautakunnan oli myös vaadittava elinkeinonharjoittajia korjaamaan näiden toiminnasta työntekijöiden tai muiden terveydelle mahdollisesti aiheutuvat haitalliset seikat. Lautakunnan oli valvottava, että lasten ja nuorten käyttämisestä tehtaissa annettuja määräyksiä noudatettiin ja että työnantajien näille luovuttamat asunnot olivat riittävän tilavia. Siten myös ammattientarkastukseen liittyvät tehtävät kuuluivat alkuvaiheessa terveydenhoitoviranomaisille. Hollolasta ei ole mitään tietoja tämäntapaisesta toiminnasta vuoteen 1905 mennessä.

Koleravaaran vuoksi vuosina 1884–1885 annettujen varoitusten jälkeen Ringbom kirjoitti kertomuksessaan vuodelta 1886: "Kesän aikana olivat terveyslautakunnat jokaisessa seurakunnassa, läänin Kuvernöörin tekemän esityksen johdosta, käyneet pitäjän jokaisessa kylässä, ja yrittäneet niissä saada tilanomistajat ottamaan käytäntöön ja ylläpitämään parempaa järjestystä ja puhtautta asuintalojensa lähimmässä ympäristössä. Tämän toimenpiteen johdosta esimerkiksi navettatunkiot, jotka monin paikoin ovat aivan asuinhuoneiden rappujen vieressä, siirrettiin kauemmas pois. Myös kaivojen huoltamiseen ja hoitoon kiinnitettiin asiaankuuluvaa huomiota. Terveydenhoidollisessa suhteessa täytyy tuollaisilla toimenpiteillä olla tärkeä merkitys yleiselle terveydentilalle, erityisesti jos kulkutauteja alkaisi riehua."

Kirjoitus on valmistunut heinäkuussa 2006. Joulukuussa 2006 lisäys, joka koskee Berta Natalia Frostellin vanhempia.

Julkaistu: "Ei se tahtia haittaa, eikä vauhtia vähennä", Hollolan kotiseutukirja XX: 7–18. Hollolan kotiseutuyhdistys ry. Lahti 2006.

Linkki verkkolähteeseen

Kirjallisuutta

  • Blomstedt, Y.: Kuhmalahtelaisen talollisen Lauri Heikinpojan (k. 1728) jälkeläistöä. Huomioita sosiaalisesta kohoamisesta. Genos 20 (1949): 51–54.
  • Forsius, A.: Willehad Wuorinen [rokottaja ja raittiuskasvattaja]. Hollolan Lahti, Lahti-Seuran tiedotuslehti 3: 9–10, 1987.
  • Forsius, A.: Kunnankätilö, ensimmäinen Hollolan kunnan toimenhaltija. ”Herrat ja myä”, Hollolan kotiseutukirja I: 55–58, Lahti 1987.
  • Forsius, A.: Lotilan vaivaistalon alkuvaiheet. ”Talonpojat ja tyä”, Hollolan kotiseutukirja II: 13–24, Lahti 1988.
  • Forsius, A.: Apteekkari Karl Edvard Waldstedt. ”Kolmas tolen tekie”, Hollolan kotiseutukirja III: 17–24, Hollolan kotiseutuyhdistys ry., Lahti 1989.
  • Forsius, A.: Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuosina 1866–1985. Lahden kaupunki. Vammala 1993. (606 s.)
  • Forsius, A.: Hollolan lääkäripiirin perustaminen ja alkuvaiheet. ”Kylhän sit saa kuv vuovaa”, Hollolan kotiseutukirja IX: 50–57. Hollolan Kotiseutuyhdistys ry, Lahti 1995.
  • Forsius, A.: Vesi-, jätevesi- ja jätehuolto Hollolassa vuoteen 1945. ”Hollolast ollaaj ja aikoin tullaa”, Hollolan kotiseutukirja XVIII: 106–110. Hollolan Kotiseutuyhdistys ry, Lahti 2004.
  • Forsius, A.: Bengt Gustaf Jonas Malmborg (1825–1864) – Hollolan ensimmäinen piirilääkäri. "Kyll oj, jos sanotaanki", Hollolan kotiseutukirja XIX: 7–11. Hollolan kotiseutuyhdistys ry. Lahti 2005.
  • Gadd, P. E.: Släktkalender I. Söderströms, Helsingfors. Helsingfors 1949. (s. 196–198)
  • Johnsson (myöh. Soininen), G.: Suomen piirilääkärit 1749–1927. Kokoelma lyhyitä elämäkertoja. Suomen Sukututkimusseuran julkaisuja VI. Skrifter utgivna av Genealogiska samfundet i Finland VI. Helsinki 1928.
  • Nieminen, K.: Lahden kauppalan historia. Lahden kaupunki. Lahti 1920.
  • Tupala, U.: Kun Lahti rakennettiin. Lahden ydinkeskustan rakentuminen kauppalan ajoista nykypäivään. Lahden kaupunki. Lahti [1994].

Muita lähteitä

Hollolan kirkkoherranviraston virkatodistus historiallista tutkimusta varten 1.6.2006.

Suomen Sukututkimusseuran HISKI-tiedostot, Internet 2006.