Henkilökohtaiset työkalut
Erkki Martikainen


(s. 1939) Erkki Martikainen on syntynyt Liperissä ja asunut Päijät-Hämeessä vuodesta 1950 (1950-1967 Renkomäki ja Takkula, 1967-1974 Nastola, 2004 lähtien Lahden Ankkuri). Hän harrastaa suunnistusta, hölkkää ja maalausta.

Opinnot ja ammatit

  • teknillinen koulu Joensuu 1961-1963, koneteknikko 1963
  • metallimies 1955-1961
  • konesuunnittelija 1963-2004


Palkinnot

  • Kunniamaininta Maiju Lassila romaanikilpailussa käsikirjoitus 1997
  • Päätalo-instituutin möllärimestari 2002
  • 2 palkinto romaanit proosa-sarjassa teoksella PALUU KOTIIN 2015 Möllärimestari kilpailussa


Tuotanto

Romaanit

  • Voihan pojat 2006
  • Lama 2008
  • Paluu kotiin 2014


Tekstinäyte

Isä oli kadonnut tuon viimeisen tapaamisen jälkeen. Hänen muistiinsa olivat jostain painuneet punaiset ratsumiehen housut, joissa oli ollut raita, kun isä oli vilkuttanut lähtiessään. Hänellä ei ollut edes valokuvaa isästä, kaikki oli hävinnyt evakkoon lähdettäessä. Hän oli leikannut eräästä lehdestä ratsumiehen värikuvan ja liimannut sen seinään sänkynsä viereen.
Portin luona oli erottu, riukuportin. Isä vielä oli neuvonut, että laitetaan nämä riu´ut tähän näin ja näin oikein, niin lehmät eivät karkaa. Jos siekin otat joskus nämä riu´ut pois, laita ne aina samalla lailla takaisin. Niin mie olenkin tehnyt sedän luona maalla, kun siellä on sellaiset portit. Eihän niitä semmoisia tietenkään kaupungissa ole.
Isä ei koskaan palannut, hän oli kadonnut sotatantereelle. Hänet oli kyllä haudattu, mutta arkussa ei ollut ollut mitään, niin kertoivat. Myöhemmin postissa oli tullut mitali. Äiti oli itkenyt hysteerisesti ja huutanut: ”Mitä myö mitalilla tehhään? Mitä sillä on virkaa, kun mies on hävinnyt?” Eikä ole mitalia sen koommin näkynyt. Minnehän se sen pisti?
Olisi se hienoa, kun olisi isä. Mutta on sekin hyvä, että miulla on niin iso veli. On se kuin isä, tai ainakin melkein.
Jospa isä elää, jos se on vaikka vankina. Noihin aatoksiinsa poika nukahti.
Sinä yönä hän näki unta isästään, ja he olivat kotona Karjalassa. He soutelivat ruohikkolahdella tervanhajuisella veneellä. He lauloivat isän kanssa mukavia lauluja. Pyyntipesään oli mennyt valtavasti haukia, niin paljon, että koko vene tuli niistä täyteen. Isä ui veneen perässä, hän oli isänsä olkapäillä, ja he työnsivät venettä kohti rantaa. Rysäänkin oli mennyt melkein rysän kokoinen hauki. Se vedettiin siinä kotipihaan, ja isä nauroi: Sanoinhan mie, ettei se karkaa, enkös sanonutkin.
- Sanoit, isä, sanoi poika ääneen unissaan.

Voihan pojat, 2006.