Henkilökohtaiset työkalut
Keranen Esko.jpg


s. 1947 Heinävesi
k. 2002 Lahti

Filosofian tohtori Esko Keräsestä tuli lahtelainen vuonna 1980. Hän työskenteli uutistoimittajana sanomalehti Kalevassa (1974-80) ja ulkomaantoimittajana (1980-84), suunnittelupäällikkönä (1984-86) sekä toimituspäällikkönä (1986-2002) Etelä-Suomen Sanomissa.
Hänen harrastuksiinsa kuuluivat lukeminen (historia), ulkoilu ja liikunta (kävely).
Keränen sai useita stipendejä mm. Alfred Kordelinin säätiöltä sekä Suomen kulttuurirahastolta.

Riitta Keräsen mukaan Eskon lausahdus: "Kun vain aiheen keksii, niin syntyyhän se pakina sitten!" kuvaa hyvin hänen tapaansa kirjoittaa.
Esko oli tunnettu kävelijä, jutut ja pakinat hän mietti valmiiksi kävellessään. Myös tutkimukseen liittyvät asiat hän "käveli ensin" ja kirjoitti sitten.

Esko Keränen eli savolaisena Hämeessä. Hän suosi kirjoituksissaan hellää ivaa ja naurua, pieniä tarinoita ihmisen elämästä: "Kun kirjoittaa itsestään, ei loukkaa ketään".

Keränen muistetaan myös erittäin suosittuna Etelä-Suomen Sanomien pakinoitsijana. Hänen pakinoistaan koostuva kirja Sukulaismies ja muita pakinoita ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2002.
Pakinoiden lisäksi Keränen kirjoitti joitakin julkaisuja lehdistöhistoriaan liittyen.

Tekstinäyte

Kultainen vanhuus

Kun olin pikkupoika, isoisä oli vanha kuin taivas. Hän istui usein keinutuolissa ja kertoi tarinoita, joissa esiintyivät Venäjän keisarit, savottareissut ja kapinatalvi. Kaikki sanoivat, että "ukko horisee". Isoisä oli kiinnostunut kaikista ilmiöistä ja hänellä oli aina mukanaan suurennuslasi. Kerran hän rikkoi navetassa kanojen kipsisen pesämunan ja tutki palasia suurennuslasilla. Kaikki sanoivat, että "ukko pitäisi hommata hoitoon".
Vasta vuosia myöhemmin kaikki sanoivat ihaillen, että isoisä säilytti järjen valonsa kirkkaana loppuun saakka.
Kun olin nuorukainen, panin merkille, että isällä oli aikamoisia aukkoja tiedoissaan ja taidoissaan. Esimerkiksi annoin hänelle autossa ajo-ohjeita, vaikka olin itse ajanut autoa vain pihatiellä ja silloinkin ajoin ojaan.
Äiti kantoi loputonta huolta siivoamisesta ja puhtaista vaatteista, vaikka maailmassa olisi ollut tärkeämpääkin ajateltavaa.
Annoin parran kasvaa heti, kun se yleensäkin rupesi kasvamaan ja sekös rassasi äitiä aivan erityisesti. Hän väitti, että olin ulkonäöltäni kuin laukkuryssä.
Kuuntelin radiosta rockia. Isä inhosi erityisesti Beatlesia ja väitti, että kuulosti aivan siltä kuin joku puristelisi miestä palleista. Olin närkästynyt.
Olen pannut merkille, että ihminen on viisaimmillaan 15-25 -vuotiaana. Sitten alkaa taantuminen, joka kiihtyy vuosien vieriessä.
Saan lähes päivittäin huomata siirtyneeni jo vankasti vanhuuttaan hiipuvaan sukupolveen. Esimerkiksi kun poika kertoo jostakin opettajastaan, että "se on ikivanha, toinen koipi jo haudassa", kysäisen, että "miten vanha se on" niin poika vastaa, että "ainakin 35 vuotta".
Vanheneminen tuo mukanaan myös muita vaivoja, kuten hidastuvat refleksit ja kankean kävelyn. Huomasin sen viimeksi taannoin, kun köpitin sohjossa Lahden torin yli. Matkan puolivälissä toinen jalka lähti luisuun. Aikaisemmin olisin ehtinyt kiepsahtaa vielä ilmassa jaloilleni, mutta nyt huidoin vain käsillä ilmaa ja lysähdin istuvaan asentoon.
Mietin hetken, montakohan luuta meni poikki. Samalla panin merkille, että muistini on huonontunut oleellisesti. Siitä ei ole kauan, kun muistin, montako luuta ihmisellä on, mutta nyt minulla ei ollut siitä minkäänlaista mielikuvaa. Siispä nousin ylös ja jatkoin matkaani.
Vastaan tuli muuan tuttava, joka katsoi asiakseen sanoa, että "sinulla on takki takaa märkänä". Sanoin vain, että "ei se mitään, niin ovat housutkin". Sain perääni säälivän katseen.
Kun haluan piristää mieltäni, katson tässä pakinapalstalla olevaa valokuvaani. Se on jo muutaman vuoden ikäinen, mutta olen mielestäni yhä yhtä nuorekkaan näköinen. Silmissä on vielä selvästi veitikkamaista välkettä. Varsinkin, jos katsoo kuvaa tietystä kulmasta hämärässä huoneessa.
Kerran muuan naisihminen puhutteli minua kaupassa ja väitti, että olen jonkin verran erinäköinen kuin lehden kuvassa. Sanoin, että kuva on hieman kohdettaan parempi, koska kuvaa on retusoitu. Nykytekniikalla pystyy ihmeellisiin suorituksiin.
Olin masentunut, kun huomasin, että nainen oli selvästikin asiasta samaa mieltä.

ESS 15.2.2001.

Lähteet

Tiedot antoi Riitta Keränen