Henkilökohtaiset työkalut

Arno Forsius

Tämä kirjoitus on valmistunut esityönä Heinolan terveyslautakunnan 125-vuotisjuhlassa 9.11.2006 Heinolan WPK:n talossa pidettyä esitelmää varten. Esitetty juhlassa lyhennettynä.

Julkaistu aiemmin: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/heinola.htm

Kunnallisella toiminnalla on ollut suuri merkitys maassamme terveyden- ja sairaanhoidon kehittämisessä. Valtio on aina ollut väestön kannalta etäinen, hidas ja kitsas. Paikkakunnan päättäjillä huoli olosuhteiden parantamisesta on koskettanut oman seudun ja lähipiirin asukkaiden elämänpiiriä. Tietysti on otettava huomioon, että yhteiskunnallinen kehitys kulki seurakuntien kautta kohden kunnallista hallintoa ja että valtio edelleen käytti verovaroja kaupunkien ja kuntien hyväksi.

Tässä kirjoituksessa käsitellään ensisijaisesti Heinolan kaupungin ja Heinolan maalaiskunnan terveydenhoidon ja siihen läheisesti liittyvän sosiaalitoimen kehitysvaiheita 1880-luvulta alkaen. Kuvauksessa keskitytään lähinnä hallinnollisiin muutoksiin ja niiden vaikutukseen alueen terveydenhuollon järjestämisessä. Tässä yhteydessä on mahdollista puuttua yksityiskohtiin vain pieninä välähdyksinä.

Kuvauksessa on eräitä puutteita ja aukkoja, koska kyseisiä tietoja ei ole löytynyt käytettävissä olleista lähteistä. Näitä kohtia täydennetään mahdollisuuksien mukaan myöhemmin.

Heinolan seudun hallinnollinen ja alueellinen kehitys

Heinolan seutu kuului aikoinaan Hollolan emäseurakuntaan, noin vuodesta 1630 rukoushuonekuntana. Vuonna 1687 Heinolasta tuli Hollolan kappeliseurakunta. Seurakunnallinen kehitys oli merkittävää sen vuoksi, että seurakunnat huolehtivat varsinkin maaseudulla seurakuntapitäjien maallisesta hallinnosta vuoteen 1865 saakka.

Jyrängönvirran pohjoisrannalle perustettiin vuonna 1776 tapahtuneen läänijaon seurauksena Heinolan residenssi uuden Kyminkartanon läänin maaherran hallintopaikaksi. Heinolan residenssi kuului edelleen Heinolan kappeliseurakuntaan, jolla oli kuitenkin vuodesta 1812 alkaen oma residenssin saarnaaja.

Vuonna 1831 tapahtuneessa läänijaossa muodostettiin Mikkelin lääni, johon myös Heinolan kappeliseurakunta ja sen keskellä oleva residenssi nyt kuuluivat. Vuonna 1838 tehdyllä päätöksellä perustettiin Mikkelin kaupunki, joka määrättiin samalla maaherran uudeksi hallintopaikaksi. Samassa yhteydessä muodostettiin Heinolan residenssistä vuonna 1839 kaupunki. Residenssin alueeseen liitettiin silloin sen itäpuolella oleva ns. kaupunginmaa. Heinolan residenssikausi päättyi kuitenkin vasta vuonna 1843, jolloin maaherra ja läänin hallinto siirtyivät Mikkeliin.

Heinolan kappeliseurakunta itsenäistyi vuonna 1848 omaksi Heinolan seurakunnaksi, jonka sisällä Heinolan kaupunki muodosti puoli-itsenäisen kappeliseurakunnan. Vuoden 1865 kunnallisasetuksen perusteella Heinolan kaupunkiin kuulumattomasta Heinolan seurakuntapitäjän osasta tuli Heinolan maalaiskunta, jonka kunnallinen toiminta pääsi käyntiin vuoden 1869 alkaessa. Päätös Heinolan kaupunkiseurakunnan perustamisesta tehtiin vuonna 1917, mutta sen itsenäistyminen toteutui vasta vuonna 1926, Heinolan seurakunnan kirkkoherranviran haltijan vaihtuessa. Silloin maalaiskunnan alueen käsittävästä seurakunnasta tuli vastaavasti Heinolan maaseurakunta.

Vuonna 1951 Heinolan maalaiskunnasta liitettiin kaupunkiin sen aikaisemman alueen länsipuolella sijaitsevat Jyrängön ja Niemelän esikaupunkialueet sekä Hevossaari ja Koskensaari. Vanhasta kaupunginmaasta liitettiin puolestaan Läpiön palsta maalaiskuntaan. Eräitä kaupungin tai maalaiskunnan ja muiden kuntien välillä tapahtuneita aluesiirtoja ei selosteta tässä yhteydessä.

Heinolan kaupunki ja maalaiskunta yhdistyivät Heinolan kaupungiksi vuoden 1997 alusta. Samasta ajankohdasta lähtien Heinolan kaupunki- ja maaseurakunta ovat muodostaneet seurakuntayhtymän, ja tehdyn päätöksen mukaan ne yhtyvät vuoden 2007 alusta Heinolan seurakunnaksi.

Viimeksi tapahtuneen läänijaon seurauksena Heinolan kaupunki kuuluu Etelä-Suomen lääniin ja Päijät-Hämeen maakuntaan vuodesta 1997 alkaen.

Heinolan kaupungin ja maalaiskunnan asukaslukujen kehitys on ollut seuraava:

Vuosi Asukkaita
Heinola Heinolan maalaiskunta
1840 910  ????
1860 997 5156
1880 1152 6000
1900 1599 6300
1920 1704 5800
1940 2805 6400
1960 10 851 6000
1980 15 870 5500
2000 n. 21 000 (vuonna 1996) n. 6100
2005 20 729

Heinolan kaupungin asukasluvun jyrkin nousu tapahtui vuosien 1940–1960 välillä, mihin vaikuttivat eniten siirtoväen asettuminen kaupunkiin ja vuonna 1951 tapahtunut alueliitos.

Terveydenhuollon hallinnon muutokset

Terveydenhuoltoon liittyvästä väliportaan hallinnosta vastasivat ennen vuoden 1865 kunnallisasetusta maaherrat ja tuomiokapitulit, ja 1700-luvun puolivälistä lähtien myös piirilääkärit.

Heinolan seudun piirilääkärinä oli Loviisan piirilääkäri vuodesta 1755, kunnes Kyminkartanon lääniin perustettiin Heinolan piirilääkärin virka vuonna 1795. Se saatiin täytetyksi vuonna 1796. Heinolan lääninlasaretin perustamispäätös tehtiin vuonna 1794, lasaretti valmistui vuonna 1799, mutta se voitiin avata vasta vuonna 1800. Piirilääkäri toimi myös lääninlasaretin lääkärinä, ja piirilääkäri oli myös piirin apteekin hoitajana vuosina 1796–1797, kunnes Heinolaan saatiin apteekkari vuonna 1798.

Mikkelin läänin hallinnon siirtäminen Heinolasta Mikkeliin merkitsi sitä, että myös piirilääkärin toimipaikka siirrettiin Heinolasta Mikkeliin vuonna 1844 ja lääninlasaretti eli lääninsairaala vuonna 1845. Samoin apteekki siirrettiin Heinolasta Mikkeliin vuonna 1838, mutta jo vuonna 1840 Heinolaan saatiin perustaa uusi apteekki. Lisäksi Heinolaan saatiin vuonna 1844 apulaispiirilääkärin toimipaikka. Näissä muutoksissa Heinola jäi kuitenkin ilman omassa piirissä olevaa sairaalaa. Kulku- ja tartuntatautien sattuessa tai muista syistä sinne jouduttiin toisinaan perustamaan tilapäisiä sairaaloita. Vuonna 1863 Heinolassa oli sellainen paikkakunnalle sijoitetun sotaväen vuoksi. Samoin siellä oli vuosina 1870–1876 ylimääräinen kuppatautisairaala, koska tauti oli päässyt leviämään kato- ja epidemiavuosia 1868–1869 seuranneista poikkeusoloista johtuen.

Kun maassa lisättiin 1850-luvun lopulla huomattavasti piirilääkärinvirkoja, muutettiin Heinolan apulaispiirilääkärin virka vuonna 1857 piirilääkärin viraksi, joka täytettiin vuoden 1859 alusta. Entinen apulaispiirilääkäri Justus Theodor Svanström ehti hoitaa sitä vain vuoden ennen kuolemaansa. Hänen seuraajakseen tuli vuonna 1860 Ferdinand Flodin, jonka virkakausi kesti vuoteen 1888 saakka. Flodinista on mainittava, että hän oli poikkeuksellisen monitaitoinen kulttuurihenkilö, jonka harrastuksiin kuuluivat mm. maalaustaide, säveltäminen, kirjoittaminen ja kirjallisuuden kääntäminen.

Vuonna 1865 annetulla kunnallisasetuksella seurakuntapitäjien maallinen hallinto siirrettiin seurakunnilta kunnalliselle luottamusmieshallinnolle. Siinä yhteydessä tuomiokapitulien tehtävä maallisen hallinnon väliportaana päättyi. Heinolan (seurakunta)pitäjässä kunnallinen hallintojärjestelmä alkoi vuoden 1869 alussa, siis vasta kato- ja nälkävuosien 1867–1868 jälkeen.

Kaupungeissa kaupunginvaltuusto tuli vuonna 1873 annetulla asetuksella ylimmäksi päätöselimeksi yleisen raastuvankokouksen tilalle vuodesta 1875 alkaen. Heinolan kaupungissa ensimmäinen valtuusto valittiin jo vuonna 1875. Maalaiskunnissa ylin päättävä elin oli kuntakokous vuoteen 1917 saakka, joskin jo vuonna 1898 annetussa ”Asetuksessa maalaiskuntain kunnallishallinnosta” varattiin kunnille mahdollisuus siirtää tietyistä asioista päättäminen kuntakokouksen valitsemille kunnanvaltuusmiehille. Heinolan maalaiskunnassa kunnanvaltuusto perustettiin vuonna 1913 ja se aloitti toimintansa vuonna 1914.

Terveydenhuollon yleiskehitystä 1800-luvun lopulla

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan kunnallislautakunta toimi maalaiskunnissa vuoden 1852 vaivaishoitoasetuksen tarkoittamana vaivaishoidon johtokuntana. Vaivaishoidon johtokunta oli se kunnallinen toimielin, joka pitkään vastasi myös kuntien sairaanhoidosta, sillä köyhyys aiheutti sairautta ja sairaus köyhyyttä. Vaivaistalot olivat paikkakuntien varhaisimmat hoitolaitokset, joissa myös laitoshoitoa tarvitsevat pitkäaikaissairaat hoidettiin.

1880-luvusta muodostui käännekohta Suomen terveydenhuollon kannalta. Se perustui toisaalta terveydenhuollon keskus- ja paikallishallinnon uudistamiseen sekä toisaalta terveydenhuollon tieteelliseen ja toiminnalliseen kehittymiseen. Siihen mennessä maassa ei ollut vielä mitään yleisiä terveydenhuollon säännöksiä, vain yksittäisiä asetuksia, määräyksiä ja ohjesääntöjä.

Taustalla vaikutti myös katovuosi 1867 ja sitä seurannut suuren kuolleisuuden epidemiavuosi 1868. Niiden raskaat koettelemukset haluttiin tulevaisuudessa ehkäistä mahdollisuuksien mukaan. Heinolan kaupunki ja seurakuntapitäjä olivat kuitenkin selvinneet katastrofista vähäisemmin menetyksin kuin monet muut kunnat. Heinolan kaupungissa kuolleisuus oli vain n. 43 o/oo ja maalaiskunnassa n. 61 o/oo, kun esim. Hollolassa lukema oli peräti n. 150 o/oo. Heinolassa oli tilapäinen köyhäinhuone vuosina kato- ja epidemiavuosien 1866–1868 aiheuttamien vaikeuksien johdosta.

Vuonna 1878 aloitti toimintansa lääkintätoimen keskusvirastona lääkintöhallitus, jolle kuului lääkintähenkilökunnan sekä hoitolaitosten ohjaus ja valvonta. Vuonna 1879 annettiin Suomen terveydenhoitojärjestys, joka tuli voimaan heinäkuun alussa 1880. Kaupunkeihin oli perustettava terveydenhoitolautakunnat ja maalaiskunnissa toimeenpanevana elimenä oli kunnallislautakunta. Kaupungeissa oli usein mahdollisuus nimetä terveydenhoitolautakuntaan kaupunginlääkäri, joka sai tavallisesti toimia myös sen puheenjohtajana.

Vuonna 1879 annettiin myös uusi vaivaishoitoasetus. Sen jälkeen kuntiin voitiin valita erillinen vaivaishoitohallitus. Vuoden 1889 asetuksessa naisen valitsemisesta jäseneksi vaivaishoitohallitukseen säädettiin, että kaupungissa ja maalla, missä kyseisenä hallituksena ei ole kunnallislautakunta, oli vaalikelpoinen myös kunnan äänivaltainen naispuolinen jäsen. Näin avautui Suomessa ensimmäisen kerran naisille pääsy kunnalliseen luottamustehtävään.

Maalaiskunnissa ei aluksi ollut lääkäreitä tai muita terveydenhuollon asiantuntijoita. Vähitellen myös maalaiskunnat alkoivat kehittää asukkaittensa terveydenhuoltoa. Aikaisemmin ainoa terveydenhuollon ammattilainen niissä oli ollut opinkäynyt kätilö, mutta heitäkään ei ollut suinkaan vielä kaikissa kunnissa. 1880-luvulta alkaen maalaiskuntiin alettiin vähitellen perustaa kunnanlääkärin virkoja ja kunnallisia sairastupia eli kunnansairaaloita sekä kiertävien sairaanhoitajien toimia. Valtio antoi myös määräyksen pienten synnytysosastojen liittämisestä lääninsairaaloiden yhteyteen.

Vuonna 1889 annetun mielisairaanhoitoasetuksen mukaan rakennettaviin vaivaistaloihin oli järjestettävä hoitopaikka kolmelle mielenvikaiselle, ja vastaavasti enemmän, jos laitos oli useamman kunnan yhteinen. Valtio perusti mielisairaiden hoitamista varten kaksi suurta keskuslaitosta, Niuvanniemen ja Pitkäniemen.

Terveydenhoitoasetuksen aika Heinolan seudulla

Heinolan kaupungissa perustettiin vuonna 1880 terveydenhoitoasetuksen mukainen terveydenhoitolautakunta, joka aloitti toimintansa vuonna 1881. Kaupungin terveydenhoitojärjestys saatiin voimaan vasta vuonna 1891 kuvernöörin vahvistamana. Heinolan maalaiskunnassa terveydenhuollon asioista huolehtivat kuntakokous ja kunnallislautakunta. Maalaiskunnassa noudatettiin terveydenhoitoasetuksen mukaista terveydenhoito-ohjesääntöä.

Lääninsairaalat olivat periaatteessa vain lyhytaikaista sairaanhoitoa varten. Pitkäaikaisesti sairaat ja vanhukset oli hoidettava aikaisemmin kotona tai vaivaisruotuihin sijoitettuina, minkä lisäksi käytettiin vaivaisten ja orpojen elätteelle antamista maksua vastaan, usein huutokauppamenettelyä käyttäen.

1880-luvulta alkaen vanhuksia ja pitkäaikaissairaita hoidettiin vaivaistaloissa, joita nimitettiin myöhemmin köyhäintaloiksi ja kunnalliskodeiksi. Heinolan kaupungissa oli vuonna 1889 esillä "rouvasväen" aloite köyhäinhoitolaitoksen perustamiseksi paikkakunnalle. Pian sen jälkeen kaupunki rakensi Kyöstilän tilan alueelle vaivaistalon, joka otettiin käyttöön vuonna 1891. Siellä hoidettiin 1900-luvun alkupuolella keskimäärin 22–25 hoidokkia. Säilyneiden tietojen mukaan vaivaistalossa ei ollut mielisairasasetuksen mukaisia huoneita hourujen pitämistä varten.

Mielisairaiden hoito tuotti pitkään ongelmia Heinolan seudulla. Heinolan kaupunginvaltuustossa oli jo vuonna 1898 esillä sairaalan saaminen mielenvikaisia varten Heinolaan, mutta se ei johtanut tulokseen. Syyskuussa 1902 hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa terveydenhoitolautakunnan ehdotus, että kaupunginvankilasta saataisiin käyttää korkeintaan kolmea huonetta mielenvikaisten väliaikaisena hoitolana, ”niin että toimenpide saisi tilapäisen leiman”. Vankilan hoitaja Tapperille päätettiin maksaa korvaus hoitopäivistä sen mukaan, kuuluiko hoitoon myös lääkärin hyväksymä voimakas ruoka siinä tapauksessa, että omaiset eivät huolehtineet siitä.

Muutaman vuoden kuluttua mielisairaat siirrettiin vaivaistaloon, jossa oli nyt varattu heitä varten kolme koppia. Olosuhteet olivat kuitenkin vaikeat ja Heinolan kaupunginvaltuustossa käsiteltiin jälleen syyskuussa 1909 kaupungin vaivaistalon mielisairaskoppien puutteita. Eräänä ratkaisuna ehdotettiin erillisen mielisairaiden osaston rakentamista vaivaistalon läheisyyteen. Ratkaisuksi tuli kuitenkin marraskuussa 1909 Heinolan maalaiskunnan kanssa tehty sopimus mielisairaiden hoitamisesta maalaiskunnan Lusissa sijaitsevan vaivaistalon houruinhuoneissa.

Heinolan maalaiskunnassa vaivaistalo perustettiin vasta vuonna 1904 Lusiin, jossa se toimi vuoteen 1996 saakka. Siellä oli paikkoja myös houruja varten (kolme koppia) ja kunta teki vuonna 1909 sopimuksen myös kaupungin mielisairaiden hoitamisesta Lusin köyhäintalossa. Lusin kunnalliskoti lakkautettiin vuonna 1996, jolloin vanhusten hoito siirrettiin Kanervalan alueelle kirkonkylässä.

Varsin monivaiheisen valmistelun ja useiden ehdotusten jälkeen Heinolan kaupungissa päätettiin joulukuussa 1888 perustaa mitä pikimmin yhdistetty sairaalan- ja kaupunginlääkärin virka. Maistraatin kokouksessa toukokuussa 1889 virkaan valittiin yksimielisesti sen ainoa hakija, lääketieteen lisensiaatti Alfred Mortimer Nykopp, ja senaatti vahvisti päätöksen elokuussa 1889. Kaupunginlääkärin viran lopettamista esitettiin kaupunginvaltuustossa jostakin syystä jo vuonna 1893, mutta esitys peruttiin. Nykopp hoiti virkaa kevääseen 1901, jolloin hän muutti Lahteen.

Päätös kaupunginsairaalan perustamisesta tehtiin vuonna 1896 ja laitos otettiin käyttöön syyskuussa 1901. Hallinnollisesti kaupunginsairaala oli terveydenhoitolautakunnan alainen. Kaupunginsairaalan kustannukset yllättivät kaupungin päättäjät ja sairaalaa tarjottiin valtiolle lahjaksi heti 1900-luvun alussa. Valtio torjui kuitenkin tarjouksen ja sairaala pysyi kaupungin omistuksessa ja hallinnassa. Heinolan kaupungille myönnettiin vuonna 1904 valtion avustusta ehdolla, että ulkopaikkakuntalaisia varten oli pidettävä 10 sairaansijaa. Vaihtoehtoisesti Heinolan kaupunginsairaalan muuttamista aluesairaalaksi suunniteltiin jo melkein alkuvuosista lähtien useaan eri otteeseen, mutta valtion lääkintäviranomaiset eivät sitä koskaan hyväksyneet.

Heinolan kaupunginsairaalassa oli aluksi 14 yleistä ja 3 yksityispaikkaa. Muutaman vuoden kuluttua osa sairaalan talousrakennusta muutettiin 8-paikkaiseksi kulkutautisairaalaksi. Sen lisäksi jouduttiin ainakin vuosina 1907–1909 ja 1915 vuokraamaan yksityisiltä huonetiloja ylimääräisiä kulkutautiosastoja varten.

Ruumiiden säilyttäminen sekä oikeuslääkeopillisten tarkastusten ja "ruumiinleikkausten" suorittaminen tuottivat ongelmia lähes kaikkialla. Heinolan kaupunginvaltuustossa oli joulukuussa 1910 esillä ruumiinleikkaushuoneen rakentaminen. Siinä yhteydessä pohdittiin, voitaisiinko tarkoitukseen käyttää palokunnan ruiskuhuonetta. Kaupunginsairaalan kellariin tehtiin ruumishuone vuonna 1921 ja vuonna 1930 saatiin hautausmaalle ruumishuone, jonka yhteydessä oli huone myös ruumiinavauksia varten.

Venäjän keisarikuntaan kuuluvana suuriruhtinaanmaana Suomi joutui eri tavoin mukaan myös Venäjän käymiin sotiin. Vuosien 1904–1905 Japanin sodan ja vuosien 1914–1918 1. maailmansodan rintamilta lähetettiin Suomeen jatkohoitoon haavoittuneita venäläisiä sotilaita "keisarin armollisen toivomuksen mukaisesti". Näitä asioita käsiteltiin myös Heinolan kaupunginvaltuustossa marraskuussa 1904 ja syyskuussa 1914. Ehdotukset eivät johtaneet Heinolassa käytännön toimenpiteisiin. Venäjältä uhkaavan koleran vuoksi Suomessa varauduttiin kolerasairaaloiden perustamiseen ja asia oli esillä myös Heinolan kaupunginvaltuustossa kesäkuussa 1908 ja lokakuussa 1915. Heinolassa sairaaloita ei kuitenkaan jouduttu perustamaan.

Synnytykset tapahtuivat Suomessa 1800-luvun lopulla pääasiallisesti kotona ”viisaan muijan” tai koulutetun kätilön avustamana, ja pahimmassa tapauksessa ilman mitään apua. Heinolan residenssissä ja sittemmin kaupungissa oli koulutettu kätilö jo vuodesta 1835 lähtien, mutta Heinolan maalaiskuntaan palkattiin kätilö vasta vuonna 1882 ja virka täytettiin pysyvästi vuonna 1890. Heinolan kaupungin- ja sairaalanlääkärinä vuosina 1901–1908 toiminut Adolf Johannes (Hannes) Hällström (1869–1947) anoi vuonna 1904 senaatilta lupaa pitää myös synnytyslaitosta Heinolassa. Laitos, jossa oli vain kaksi hoitopaikkaa, oli hänen ylläpitämänään toiminnassa vuosina 1906–1908 vuokratiloissa Harjukadun varrella sijainneessa talossa. Synnytyslaitoksen omistajaksi tuli hänen jälkeensä vuodesta 1909 kätilö Ida Ammeenmäki. Heinolan kaupunki alkoi tukea synnytyslaitosta vuonna 1923 ja lisäksi se sai valtionapuakin. Lääkäriä tarvittaessa Ida Ammeenmäki käytti apuna kulloistakin kaupunginlääkäriä. Synnytyslaitoksen toiminta päättyi vuonna 1942.

Heinolan piirilääkärin asuinpaikaksi tuli vuonna 1904 Joutsa, koska sillä seudulla lääkäritilannetta pidettiin paljon heikompana kuin läänin eteläosissa. Ilmeisesti piirilääkärin siirtyminen pois Heinolasta oli syynä siihen, että valtuustolle tehtiin vuonna 1906 ehdotus toisen lääkärin hankkimiseksi kaupunkiin. Asia ei kuitenkaan edistynyt pitemmälle. Heinolan piirilääkärin asuinpaikaksi tuli jälleen Heinola vuonna 1935, sen jälkeen kun Pentti Kivinen (aik. Bengt Stenius) oli valittu piirilääkäriksi vuonna 1934. Heinolan kaupunginlääkäri Yrjö Miettinen hoiti Heinolan piirilääkärin tehtäviä viransijaisena vuosina 1940–1943. Piirilääkärilaitos lakkautettiin vuonna 1943 ja Miettinen hoiti vuosina 1943–1944 viransijaisena Mikkelin läänin lääninlääkärin virkaa ja vakinaisena viranhaltijana Mikkelissä vuodesta 1944.

Heinolassa toimi vuodesta 1892 Heinolan kylpylaitos, jonka toiminta päättyi vuonna 1944. Kylpylässä oli kesäkausina aina myös lääkäri. Ylilääkäreistä oli heinolalaisia vain kaksi, Heinolan kaupunginlääkäri Mortimer Nykopp vuosina 1892–1898 ja Otto Johan Blåfield vuosina 1911–1913. Muina vuosina ylilääkärit olivat muualta tulleita ja ainakin osa heistä piti myös yksityistä vastaanottoa kaupungissa. Alilääkärit olivat eräin poikkeuksin lääketieteen kandidaatteja.

Heinolan maalaiskunnassa suunniteltiin kaupungin ja kylpylän kanssa yhteistä lääkärinvirkaa vuonna 1908, mutta hanke ei toteutunut. Kunta perusti vuonna 1909 oman kunnanlääkärin viran, johon valittiin hammaslääketieteen ja lääketieteen lisensiaatti Otto Johan Blåfield. Hän ei kuitenkaan ottanut virkaa vastaan ja virkakin lakkasi, kun viralta peruutettiin valtionapu vuonna 1913. Heinolan kaupunginlääkäri kävi kerran kuussa maalaiskunnan vaivaistalolla hoitamassa sairaita. 1920-luvulla oli jälleen vireillä lääkärinviran perustaminen yhdessä kaupungin ja kylpylän kanssa, mutta hanke ei toteutunut.

Mielisairaiden hoito-ongelman ratkaisemiseksi suunniteltiin vuosina 1907–1913 useiden Kaakkois-Hämeen ja sitä lähellä olevien kuntien yhteisen mielisairaalan rakentamista Artjärvellä tyhjilleen jääneisiin I reservikomppanian kasarmirakennuksiin. Myös Heinolan kaupunki ja maalaiskunta olivat mukana hankkeessa. Heinolan kaupunki asetti vuonna 1909 avustukselleen ehdon, että mielisairaala olisi perustettava kaupungin alueelle. Hanke raukesi kokonaan 1. maailmansodan alkamiseen vuonna 1914. Jo samana vuonna oli esillä kuntien yhteisen mielisairaalan perustaminen Mikkeliin. Lisäksi Heinolan maalaiskunnassa oli vireillä 1920-luvun alussa mielisairaalan rakentaminen 16 sairasta varten. Siihen olisi otettu sairaita myös naapurikunnista. Tämäkään suunnitelma ei toteutunut.

Heinolan maalaiskunnassa perustettiin erillinen vaivaishoitolautakunta vuoden 1917 alussa. Itsenäisyyden saavuttamisen jälkeen annettiin vuonna 1922 köyhäinhoitolaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa. Tämän jälkeen köyhäinhoidon järjestämistä varten oli oltava erillinen köyhäinhoitolautakunta. Silloin myös Heinolan maalaiskunnassa perustettiin köyhäinhoitolautakunta. Toiminnassa ei tapahtunut merkittäviä muutoksia. Sosiaalitoimi joutui yhä huolehtimaan pääasiallisesti tuberkuloosia ja mielenhäiriöitä sairastavista ja pitkäaikaissairaista kunnan asukkaista.

Vuoden 1927 terveydenhoitolain aika

Vuoden 1927 terveydenhoitolaki tuli voimaan vuoden 1928 alusta. Sen mukaan myös jokaiseen maalaiskuntaan oli perustettava terveydenhoitolautakunta, mutta kunnanvaltuusto voi yhä päättää, että kunnallislautakunta toimii terveydenhoitolautakuntana. Heinolan maalaiskunnassa valtuusto teki terveydenhoitolain salliman poikkeuspäätöksen eikä perustanut heti erillistä terveydenhoitolautakuntaa. Se perustettiin vasta vuonna 1942, kun kunta oli saanut siihen kehotuksen lääkintöhallitukselta. Vuoden 1927 kunnallislain mukaan kaupungeissa oli otettava käyttöön rahatoimikamarin korvaava kaupunginhallitus viimeistään vuoden 1931 alussa, jolloin muutos tapahtui myös Heinolassa. Vuoden 1948 kunnallislain mukaan jokaisessa kunnassa tuli olla kunnanhallitus ja sen mukaisesti Heinolan maalaiskunnassa tuli kunnallislautakunnan tilalle kunnanhallitus lain tullessa voimaan vuoden 1949 alussa.

Heinolan seudun mielisairaanhoito saatiin lopulta järjestykseen, kun sekä kaupunki että maalaiskunta varasivat hoitopaikkoja vuonna 1927 avatusta Moision sairaalasta eli Mikkelin piirimielisairaalasta. Kaupunki osti sieltä aluksi kolme sairaansijaa ja myöhemmin yhden vuonna 1929 ja yhden vuonna 1935. (Maalaiskunnan hoitopaikkojen määrä ei ole toistaiseksi selvillä, täydennetään myöhemmin.)

Heinolan kaupungin- ja sairaalanlääkärinä vuodesta 1919 toiminut Pentti Kivinen (aik. Bengt Stenius, 1873–1962) sai vuonna 1930 luvan perustaa edellisenä vuonna Tori- ja Rauhankatujen kulmauksessa valmistuneeseen taloonsa parantolan ja synnytyslaitoksen. Kivinen käytti taloa vain vastaanottonsa pitämiseen eikä hoitolaitoksessa hoidettu yhtään ainoaa potilasta kesään 1931 mennessä, jolloin Kivinen siirtyi piirilääkäriksi Salmiin. Hän palasi Heinolan piirilääkäriksi vuonna 1934. Silloin viran asemapaikkana oli Joutsa, mutta vuonna 1935 se siirrettiin Heinolaan. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1940, mutta jatkoi yksityisvastaanoton pitämistä kaupungissa. Hän kuoli vuonna 1962.

Heinolan maalaiskunnassa toimi Lusin kansakoulussa vuoden 1940 alussa Suomen Vapaan Huollon keskuksen ylläpitämä synnytystupa. Se siirrettiin elokuun lopulla 1940 kylpylaitokselle, josta Suomen Huolto vuokrasi tilat kuuden synnyttäjän osastoa varten. Kesäkuusta 1941 alkaen se toimi Kaivokadun varrella. Tammikuun alussa 1942 synnytystupa muuttui Heinolan kaupungin ja maalaiskunnan yhteiseksi synnytyslaitokseksi, joka toimi oman johtokuntansa alaisena. Laitoksessa oli silloin 6 sairaansijaa, joiden kuluista kaupunki maksoi aluksi 2/5 osaa ja maalaiskunta 3/5 osaa. Heinolan maalaiskunnan kunnanlääkäri Liisa Virtala oli synnytyslaitoksen lääkärinä vuosina 1943–1960, kunnes se yhdistettiin kaupunginsairaalassa maaliskuun alussa 1960 avattuun synnytysosastoon. .

Heinolan kaupungissa kaupunginlääkäri ja kaupunginsairaala olivat edelleen terveydenhoitolautakunnan alaisia. Kaupunginlääkäri toimi myös sairaalan lääkärinä, kunnes vuoden 1946 alussa perustettiin erillinen sairaalalääkärin virka. Kaupunginsairaalaa laajennettiin taas vuosina 1948–1949. Sairaansijoja oli nyt 28, joista viisi lapsille. Varsinkin kirurginen hoito sairaalassa lisääntyi. Kaupunginvaltuusto perusti kaupunginsairaalan hallintoa varten vuonna 1958 sairaalalautakunnan, jonka toiminta alkoi vuoden 1959 alussa.

Kaupunginsairaalan seuraava laajennus valmistui vuonna 1960. Samalla toteutui synnytysosaston rakentaminen kaupunginsairaalan yhteyteen, mitä oli suunniteltu jo vuodesta 1953 alkaen. Tässä vaiheessa sairaalaan saatiin vuonna 1960 kirurgian erikoislääkärin virka ja kirurginen toiminta lisääntyi merkittävästi. Nyt sairaalassa oli yleinen osasto, kirurgian osasto, naistentautien osasto, synnytysosasto ja tartuntatautien osasto. Vuonna 1965 sairaalaan perustettiin vielä sisätautien osasto ja sisätautiosaston ylilääkärin virka. Kirurgian, naistentautien ja synnytysten sekä sisätautien erikoisalojen perusteella kaupunginsairaala voitiin nyt luokitella erikoislääkärijohtoiseksi paikallissairaalaksi.

Heinolan maalaiskunnan kunnanlääkärin virka perustettiin uudelleen vasta vuonna 1930. Sitä hoitivat Paavo Hirvelä vuonna 1930, Olavi Linna vuosina 1931–1932 ja Harry Perander vuosina 1932–1939. Vuonna 1939 virkaan valittiin lääketieteen lisensiaatti Liisa Virtala, joka hoiti virkaa vuoteen 1972 saakka ja jatkoi vielä kansanterveystyön kuntainliiton terveyskeskuslääkärinä vuoteen 1974 saakka. Hänen työkautensa Heinolan seudulla kesti siis yhteensä 35 vuotta.

Vuoden 1928 alusta voimaan tulleen tuberkuloosiasetuksen mukaan maahan perustettiin 25 tuberkuloosihuoltopiiriä. Heinolan kaupunki ja maalaiskunta kuuluivat Lahden tuberkuloosihuoltopiiriin, jonka toimipaikkana oli Lahti ja jonka keskusparantolaksi tuli vuonna 1932 avattu Ahveniston parantola Hämeenlinnan kaupungissa. Heinolan kaupunki varasi Ahvenistosta kolme hoitopaikkaa vuonna 1934. (Heinolan maalaiskunnan hoitopaikkojen määrä ei ole toistaiseksi selvillä, täydennetään myöhemmin.)

Eräs väestön kannalta tärkeä kehitysvaihe oli kunnallisten kätilöiden ja terveyssisarten virkojen sekä äitiys- ja lastenneuvoloiden perustaminen 1940-luvun lopulla. Se merkitsi ensimmäistä kertaa alle kouluikäisten lasten kehityksen ja terveydentilan säännöllistä seuraamista. Samalla terveydenhoidon valistus levisi entistä laajemmalle ja hyödytti monin tavoin terveydellisten olojen paranemista kodeissa.

Heinolan kaupungista kehittyi 1950-luvulta alkaen maamme reumasairauksien tutkimuksen ja hoidon keskuspaikka. Lomaliitto aloitti reumasairauksien hoidon Heinolassa vuonna 1946 kaupungilta vuokraamissaan kylpylaitoksen tiloissa. Toiminnan jatkajaksi tuli Reumasäätiö, jossa Kansaneläkelaitoksella (myöh. KELA) oli tärkeä osuus sekä rahoittajana että potilaiden hoitoon lähettäjänä. Säätiön rakennuttama Reumasäätiön sairaala avattiin vuonna 1951. Valtakunnallisen merkityksen lisäksi sairaala oli myös kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu reumahoitojen uranuurtaja. Heinolan kaupunki varasi sairaalasta 3 sairaansijaa ja Heinolan maalaiskunta 2 sairaansijaa.

Sosiaalitoimen alalla tapahtui jatkuvasti muutoksia lainsäädännössä ja hallinnossa. Vuonna 1936 annettu laki kunnallisesta huoltolautakunnasta tuli voimaan vuoden 1937 alussa, jolloin köyhäinhoitolautakunnista tuli huoltolautakuntia. Vuonna 1950 annettu laki sosiaalihuollon hallinnosta tuli puolestaan voimaan vuoden 1951 alussa, jolloin huoltolautakunnista tuli sosiaalilautakuntia. Vasta vuoden 1948 tuberkuloosilaki (voimaan 1949) ja vuoden 1952 mielisairaslaki (voimaan 1953) merkitsivät sikäli huomattavaa kunnallisen tehtäväkentän muutosta, että niiden seurauksena tuberkuloosin ja mielisairaanhoidon sekä niihin liittyvien laitospaikkojen järjestämisvastuu siirtyi kunnissa (huolto- ja) sosiaalilautakunnilta terveydenhoitolautakunnille.

Vuoden 1965 terveydenhoitolain aika

Vuoden 1965 terveydenhoitolaki tuli voimaan vuoden 1966 alusta. Laki aiheutti ensisijaisesti hallinnollisia muutoksia. Samoihin aikoihin valtio siirsi vuonna 1965 entiset yleiset ja lääninsairaalansa kuntien omistamiksi keskussairaaloiksi. Silloin kaikissa lain tarkoittamissa keskussairaalapiireissä, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, oli keskussairaalat, joista monet tosin kaipasivat pikaista laajentamista ja uudistamista. Lahden keskussairaalapiiri jäi ainoaksi, joka oli kokonaan ilman keskussairaalaa yli kymmenen vuoden ajan. Heinolassa ja Lahdessa oli kuitenkin erikoislääkärijohtoiset paikallissairaalat, jotka tarjosivat mahdollisuuksiensa mukaan erikoissairaanhoidon palveluja naapurikuntiensa asukkailla. Heinolan kaupunginsairaalan muuttamista aluesairaalaksi suunniteltiin jälleen useaan eri vaiheeseen, viimeksi vuonna 1971 ennen kansanterveyslain voimaan tuloa, mutta lääkintäviranomaiset eivät antaneet sille hyväksymistä.

Vuoden 1972 kansanterveyslaki

Kansanterveyslaki säädettiin vuoden 1972 alussa ja se tuli voimaan varsin lyhyen siirtymäajan jälkeen jo 1.4.1972. Laissa edellytettiin terveyskeskuksen ylläpitäjältä riittävän suurta asukaslukua. Sen johdosta Heinolan kaupungin ja Heinolan maalaiskunnan oli muodostettava Heinolan kansanterveystyön kuntainliitto (myöh. kuntayhtymä) vuoden 1973 alusta ja kuntainliitto perusti myös lain vaatiman terveyslautakunnan. Kuntainliiton ympäristöterveydenhuollon hallinto hoidettiin terveyslautakunnan jaoston avulla vuodesta 1973. Ympäristöhallinnon uudelleen järjestäminen 1980-luvulla johti myös Heinolan kansanterveystyön kuntainliitoissa erillisen ympäristölautakunnan perustamiseen. Kummallakin kunnalla oli edelleen oma sosiaalilautakunta vuoden 1996 loppuun saakka.

Kansanterveyslaki edellytti kuntien omistamien sairaaloiden siirtämistä kansanterveystyössä käytettäväksi. Lahden ja Heinolan sekä eräiden muiden kaupunkien erikoislääkärijohtoiset sairaalat saivat kuitenkin määräaikaisen poikkeusluvan toimia sairaalalain tarkoittamina paikallissairaaloina. Heinolan kaupunki vastusti tiukasti sairaalansa siirtoa terveyskeskukseen, mutta siirto tapahtui valtioneuvoston äänestyspäätöksellä vuoden 1978 alussa. Silloin lakkautettiin myös Heinolan kaupungin sairaalalautakunta. Kaupunginsairaalan toiminta jatkui muuten ennallaan, mutta synnytysosasto jouduttiin sulkemaan maaliskuun lopussa 1983 valtion hallintoviranomaisten päätöksellä.

Lähes samanaikaisesti kansanterveyslain voimaantulon kanssa perustettiin toukokuussa 1972 Lahden keskussairaalan kuntainliitto, joka aloitti toimintansa vuoden 1973 lopulla. Lahden eli vuodesta 1978 Päijät-Hämeen keskussairaalan rakennustyö käynnistyi marraskuussa 1972. Keskussairaala otettiin käyttöön 1.3.1976 lähtien vaiheittain vuoden 1978 loppuun mennessä.

Vuoden 1976 alussa perustettiin Lahden keskussairaalapiirin kanssa yhteneväinen Lahden tuberkuloosipiiri, jonka toiminnasta vastasi keskussairaalapiirin kuntainliitto. Piirin tuberkuloosia ja muita keuhkosairauksia sairastavien potilaiden hoito Ahveniston sairaalassa päättyi vuoden 1977 aikana, kun keskussairaalan keuhkosairauksien osasto saatiin avatuksi.

Päijät-Hämeen keskussairaalapiiristä tuli vuonna 1984 tehdyllä päätöksellä sairaanhoitopiiri, jonka käynnistyminen lykkääntyi vuoden 1985 alkuun. Sitä ennen perustettiin myös uusi Päijät-Hämeen mielisairaanhuoltopiiri, jonka avohoitotoiminta yhdistettiin sairaanhoitopiirin tehtäviin. Sairaanhoitopiirin perustamisella liitettiin erikoissairaanhoito, tuberkuloosin hoito ja mielisairaanhoito samaan hallintojärjestelmään.

Lääkintöhallituksen päätöksen mukaan keskussairaalapiirin ulkopuolella olevista mielisairaansijoista oli luovuttava vuoden 1994 loppuun mennessä. Heinolassa valmistui jo vuoden 1985 lopulla uusi psykiatrian avohoidon yksikkö. Keskussairaalan yhteyteen rakennettu lastenpsykiatrian osasto saatiin käyttöön vuoden 1985 aikana.

Psykiatrian muiden sairaalaosastojen rakentaminen lykkääntyi, joten sairaanhoitopiirin oli turvauduttava siihen saakka tilapäisjärjestelyihin ja käytettävä varsinkin alkuvaiheessa erikoisalan sairaansijoja kuntien aikaisemmin omistamissa sairaaloissa, mm. Hattelmalan ja Moision sairaaloissa. Vuonna 1987 keskussairaalassa avattiin yleissairaalapsykiatrian osasto ja vuonna 1993 valmistui uusi psykiatrian osastorakennus. Näin oli myös psykiatrinen hoitoketju saatu valmiiksi 17 vuotta keskussairaalan avaamisen jälkeen.

Heinolassa oltiin tyytymättömiä sairaanhoitopiirin tarjoamiin mielenterveyspalveluihin. Sen johdosta kaupunki aloitti vuonna 2005 oman psykiatrisen avohoitotoiminnan, perustettuaan sitä varten tarvittavat virat. Tällainen ratkaisu on ollut varsin poikkeuksellinen.

Kuntalaki 1995

Vuonna 1995 annetun ja vuoden 1996 alussa voimaan tulleen kuntalain mukaan kuntainliitot korvattiin kuntayhtymillä, joiden perussäännöt oli muutettava uuden lain mukaisiksi vuoden 1996 loppuun mennessä. Sen perusteella Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin kuntainliitosta tuli vuoden 1997 alusta Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin kuntayhtymä.

Kuntalain mukaan kunnalla oli mahdollisuus myös järjestää mm. sosiaali-, terveys- ja ympäristötoimen alaa koskevat tehtävät haluamallaan tavalla. Nyt kunnalla ei tarvinnut olla em. tehtäviä varten erillisiä lautakuntia, vaan lautakuntien toimintoja voitiin yhdistää eri tavoin yhteisten lautakuntien alaisuuteen. Tämä on johtanut yleisesti siihen, että sosiaali- ja terveyslautakunnat on yhdistetty eri nimikkeillä, useimmin sosiaali- ja terveyslautakunnaksi tai perusturvalautakunnaksi. Sen lisäksi tämän yhdistetyn lautakunnan tehtäviin on tavallisesti liitetty mm. raittiuslautakunnalle aikaisemmin kuuluneet tehtävät. Vuoden 1997 alussa tapahtuneen Heinolan kaupungin ja maalaiskunnan yhdistymisen jälkeen sosiaalilautakunta säilytettiin kaupungissa edelleen erillisenä, vaikka sosiaali- ja terveyslautakunnat olisi voitu silloin yhdistää.

Tilanne tänään

Sosiaali- ja terveystoimen yhdistämispyrkimysten mukaisesti Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin kuntayhtymä muuttuu vuoden 2007 alussa Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveydenhuollon kuntayhtymäksi eli lyhyemmin Päijät-Hämeen sosiaali- ja terveysyhtymäksi. Heinola on jättäytynyt sen ulkopuolelle, koska se ei ole saanut takeita erikoissairaanhoidon jatkumisesta omalla paikkakunnalla. Se oli itsenäinen ja rohkea päätös. Heinola käyttää kuitenkin edelleen erillisillä sopimuksilla yhtymän erikoissairaanhoidon palveluja keskussairaalassa ja kokeiluluonteisesti myös sen vaativan tason laboratoriopalveluja.

Kirjoitus on valmistunut marraskuussa 2006.

Kirjallisuutta

  • Heinonen, J.: Päijät-Häme I. Unohdettu maakunta. Päijät-Hämeen synty, valloitus, unohdus ja uuden nousun alku. Päijät-Hämeen liitto ja Lahden kaupunki. Jyväskylä 1997.
  • Laukama, V.: Syntymästä kaikki alkaa. Äitiyshuoltoa Heinolassa vuodesta 1835. Padasjoki 2005.
  • Plym, L.: Piirtoja Heinolan kaupungin sairaalatoiminnasta. Heinola 1976.
  • Heinolan kaupunginvaltuuston pöytäkirjoja eri vuosilta.

Kirjallisia ja suullisia lisätietoja on antanut Veikko Laukama.