Henkilökohtaiset työkalut

OSA I OSA II


OSA III

KUUDES LUKU

Tokeensalmen tienvarren asukkaista ja kartanon lähialueesta

Kotini oli paikkakuntaa halkovan harjun länsipuolella eli Tokeensalmen puolella. Sieltä aloitin koulunkäyntini 1928 ja opin tuntemaan kylän asukkaita. Kerron Tokeensalmen tienvarren asukkaista ja asumuksista sellaisena kuin ne muistan niihin aikoihin sekä myös myöhemmältäkin ajalta kun olin jo aikuinen. Aloitan "Harjun kaupalta" kuten aikaisemminkin. Tokeensalmen- ja Selänkyläntiethän alkoivat silloin sieltä. Kaikki jäljempänä mainitut matkat on mitattu kyläläisille silloin niin tärkeältä ja keskeiseltä kaupalta. Myymälänhoitajana Harjun kaupalla oli silloin Väinö Mondolin, myöhemmin Majasto, joksi nimi oli suomennettu.

  Hänellä oli myös perhe, mutta kokonaisuutena kohtalo heillä oli kovin traaginen. Vaimo Hulda kuoli keuhkotautiin neljäkymmentäluvun alkupuolella. Poikia oli kaksi, Antero ja Seppo, joista Antero kaatui Valkeasaaressa 1944. Isä-Väinö joutui sota-aikana evakuoimaan Kannasta häkäpönttöautoilla ja sai häkämyrkytyksen sairastaen sitä monta vuotta ennen kuolemaansa. 
  Harjun kaupalta Tokeensalmen tietä oli noin 300 metrin päässä Pohjolan kansakoulu tien vasemmalla puolella. Se oli rakennettu 1920-luvulla. Aikaisemmin pohjolankyläläiset kävivät Kalhon kansakoulua ja vielä sitä ennen he kävivät ns. kiertokoulua. Isänikin oli käynyt vain muutaman viikon kiertokoulua, mutta nuoremmilla sisaruksilla, kuten Väinö-sedällä oli jo mahdollisuus käydä Kalhon kansakoulua.  
  Pohjolan kansakoulun aikaisempia opettajia en muista, mutta aloittaessani koulun opettajina olivat silloin Aina Ruohtula ja Lempi Tanninen. Aina Ruohtula oli leskirouva ja Lempi Tanninen nuori neito, kummallakaan ei ollut lapsia. Tannisesta tuli myöhemmin Nurminen ja hän sai monta lasta. 
  Opettajat olivat syvästi uskovaisia ja opettaja Ruohtula oli kovasti aktiivinen ja piti usein hartaus-ja muita tilaisuuksia koululla.
  Monena vuonna kolmekymmentäluvulla ennen sotaa etupäässä opettaja Ruohtula piti meille nuorille myös raamattupiiriä kerran viikossa. Luimme paljon Afrikasta ja Martti Rautasesta. Opettaja kertoi myös paljon sisarensa miehen, Erland Sihvosen, Kiinan matkoista. Sihvonen oli mm. kertonut, kuinka kiinalaisilta pikkutytöiltä taivutettiin jo lapsena jalkaterät kaksin kerroin, etteivät he päässeet aikuisenakaan kuin huonosti kävelemään. Se kuului heidän uskontoonsa, että naiset pysyisivät paremmin miehensä kanssa. Huh huh sentään!
  Kun tuli Vapun päivä ja alkoi kesä, oli koululla joka vuosi vappujuhlat. Juhlilla oli simaa ja pullia, joita sai ostaa ja juhlat olivat hyvin suosittuja. 
  Myöhemmin kesällä oli lähetysjuhlat ja poikkeuksetta puhujana oli Erland Sihvonen muun ohjelman lisäksi. Sihvonen oli opettaja Ruohtulan siskon, Hiljan mies. Heillä oli myös kaksi tytärtä, Ilona ja Tuulikki. Sihvonen oli ollut lähetyssaarnaajana Kiinassa jo vuodesta 1902 lähtien ja hän tiesi paljon lähetyssaarnaajan töistä. Edellä mainittujen juhlien väliaikoina oli usein hartaustilaisuuksia, jotka myös olivat hyvin suosittuja.


Pohjolan kartano

Suoraan koulun ohi eteenpäin, 300-400 metriä, Tokeensalmentien vasemmalla puolen, on Pohjolan kartano. Pohjolan nimi mainitaan Sysmän historian mukaan, ensi kerran v. 1430 Kalhon rajankäynnissä, ja silloin se oli ollut ratsutila. Pohjolankylässä lienee asuttu jo noin 600 vuotta sitten.

  Kuusisataa vuotta! On se jo jonkinlainen aika, mutta aika nuoria tässä ollaan. Kun ajanlaskumme alkoi Kristuksen syntymän aikana noin 2000 vuotta sitten, oli Jerusalem silloin jo ties kuinka vanha kaupunki. Ja vanhoja sivistyksiä oli myös Egyptissä, missä Israelin kansa oli aikanaan vankina. Sieltä löytyy 4000-  5000 vuotta vanhoja muistomerkkejä asutuksesta ja elämästä faaraoiden aikaan. Ja entä Kiina? Sielläkin oli sivistys korkealla jo tuhansia vuosia sitten. Meillä kasvoi ehkä metsiä silloin jääkauden jälkeen vai kasvoiko niitäkään? Nuoria ollaan maapallomme asukkaina.
  Aikanaan torppariaikaan Pohjola oli kantatila. Nykyisin Pohjolan kartanon asukkaina olivat Akseli ja Eedla Tervala lastensa Eevin, Hilkan, Aimon, Heikin ja Leenan kanssa. Kartanon isäntä, Akseli Tervala oli kookas, lähes kaksimetrinen jäyhä hämäläismies, jota kyläläiset pitivät arvossa. Minusta hän oli melkein pelottava kokonsa puolesta. Kuitenkin muistan hänet usein juttelemassa ja laskemassa leikkiä kyläläisten kanssa Harjun kaupalla eikä hän ainakaan silloin ollut pelottava. Rouva Tervala, niin kuin kartanon emäntää Eetlaa kyläläiset kutsuivat, teki minuun hienon vaikutuksen etenkin opettaessaan meitä joskus kansakoulussa tuuratessaan vakituisia opettajia. Tervalat olivat koululla melkein poikkeuksetta kaikissa juhlissa ja tilaisuuksissa ja siellä he tutustuivat kyläläisiin ja päin vastoin. 
  Pohjolan kartanon historiaan liittyy paljon mielenkiintoista tarinaa Toivolan Jussi eli Snällin Jussin kertomana ja niistä Matti Järvinen kertoi minulle.  Kirjoitan kuitenkin kartanon historiasta enemmän tuonnempana.


Adventtijuhlat

Pohjolan koululla järjestettiin aina ensimmäisenä adventtina adventtijuhlat, nykyisin pikkujoulut. Myös nämä, kuten lähetysjuhlatkin, olivat kyläläisten suosiossa. Adventtijuhlissa koulun seinät oikein pullistelivat kansan paljoudesta.

  Kauempaa kylältä tultiin hevosilla ja lähempää jalkaisin. Joskus oli jo myös paljon lunta adventtijuhlien aikaan. Saattoipa kujilla olla jo nietoksiakin näihin juhliin kuljettaessa. Rekiin pyrittiin ottamaan jalankulkijoita pahimpien nietosten kohdalla. Metsätaipaleilla, missä ei pyrylunta ollut, he kävelivät. Monet koululaiset taittoivat matkaa suksilla ja hämärässä olikin mukava hiihdellä. Lyhytmatkalaisten lisäksi kylän laidoilla oli myös asukkaita, joilla ei ollut mahdollisuutta tulla juhliin muuten kuin jalkaisin. Sinne tultiin kuitenkin.     
  Monilla jalankulkijoilla oli mukana öljyllä toimivat myrskylyhdyt, mikä kannattaa nykyisin mainita. Eräs heistä oli yli neljän kilometrin päässä asuva Rantasen Sandra. Hän tuli joka kerta niin kauan kuin jaksoi myrskylyhtyineen. Koululla lyhty sammutettiin ja pantiin naulakkoon juhlan ajaksi. Ei silloin 20-  30- lukujen vaihteessa ollut monillakaan taskulamppuja tai muita valoja. Paras valo oli silloin öljyllä toimiva myrskylyhty.
  Yleisömenestys oli aina taattu kun adventtijuhlat olivat kyläläisten erikoisessa suosiossa. Aina kaikki aikuiset eivät sopineet sisälle yläkoulun luokkahuoneeseen, vaan heitä oli eteisessä tai viereisessä alakoulun luokassakin kuuntelemassa.
  Juhlissa oli lämmin joulun tuntu. Oli kuusi ja joulupukkikin tuli joka kerta, oli tonttuleikkejä ja muuta ohjelmaa. Opettaja Ruohtula piti avauspuheen sekä alku- ja loppurukoukset. Laulettiin adventtivirsiä ja joululauluja. Pukinkontista löytyi lahjoja niin lapsille kuin aikuisillekin. Koululaiset saivat usein vehnäpullan ja nuoremmat lapset sitä, mitä aikuiset olivat heille pukinkonttiin löytäneet. Puutteessa oleville koululaisille jaettiin kunnan taholta jalkineita ja vaateapua. Myös nämä avustukset paketoitiin mukaan adventtijuhlien pukinkonttiin. Oli myös niitä koululaisia, joilla ei ollut mahdollisuutta päästä mukaan juhliin, vaikka kovasti mieli teki. Kun matkaa oli viidestä seitsemään kilometriin eivätkä vanhemmat voineet työ- tai muiden esteiden takia lähteä heitä kyyditsemään, niin poissa oli oltava. Oli myös henkilöitä, jotka eivät juhliin halunneet.
  Pohjolan emäntä, rouva Eetla Tervala oli myös kuoronjohtaja. Melkein kaikissa koulun juhlissa lauloi Pohjolankylän naiskuoro hänen johdollaan. Lauluista parhaiten on mieleeni jäänyt laulu: "Mestari, myrsky on suuri", vaikka he paljon muitakin lauluja lauloivat. Adventtijuhlat loppuivat vuoteen 1938. Sodan jälkeen niitä ei enää jatkettu entisessä muodossaan.
  Koulua vastapäätä oli entinen portinvartijan torppa Porttila ja kiviset portin pylväät, joissa oli vuosiluku 1871. Porttia ei enää ollut. Porttilan oli rakennuttanut kartanossa aikoinaan asunut Tandefelt-niminen aatelismies, joka hevosella ajellessaan tarvitsi portinaukaisijan. Se oli pieni, vain kolmisen metriä kanttinsa kylmine porstupineen. Siinä oli aikaisemmin Matti Järvisen kertoman mukaan asunut ennen torpparivapautusta erittäin ahtaasti Santalan perhe, Otto, Manta ja lapset, Emil ja Hilma, jotka muuttivat siitä Rauhalaan. 
  Kertomani aikaan siinä asui Justiina Snäll, yksinäinen vanhus, joka oli Toivolan Jussin, Juho Snällin sisko. Hänestä on jäänyt mieleeni, että häneltä kerran jossain tilaisuudessa haukotellessa meni leukaluu sijoiltaan ja suu jäi auki. Lääkärinreissu siitä tuli ennen kuin leuka saatiin paikoilleen.   

Olen kirjoittanut jo edellä Tokeensalmentien taloista ja asukkaista, mutta nyt jatkan ja kirjoitan siitä mitä Väinö-setä, Matti Järvisen tai Toivolan Jussi ovat minulle kertoneet aikaisemmista asukkaista. Väinö-sedän osuus on kirjoitettu kursiivilla.

Tokeensalmentien alkupää

Porttila, Harjula, Eevala, Uutela, Talasniemi, Kulmala ja Pissilä

Aloitetaanpa läheltä kartanoa, Porttitorpasta eli Porttilasta, kansakoulua ei vielä silloin ollut. Muistan aivan varhaisesta lapsuudestani Porttitorpan. Siinä asuivat Otto ja Manta Santala ja ajatella sitä asuntokurjuutta, joka silloin vallitsi.

  Kun tiedetään kuinka surkean pieni tämä Porttitorppa oli, vain kolmisen metriä kanttiinsa ynnä kylmä porstupa. Tandefeldin rakennutti torpan portin avaajalle, joka avasi portin kun Tandefelt ajoi hevosellaan portista. 
  Torpassa asuivat Oton äiti, Oton vaimo Manta ja lapset Hilma ja Emil, josta tuli myöhemmin Rauhalan isäntä. He pystyivät tuskin torpassa olemaan ja asumaan. Kyllä siinä varmaan saunaa piti usein lämmittää, että toimeen tulivat. Siinä oli vähän Harjulan ja Vähänkyrön välistä peltoa, jokunen lehmä ja hevostakin he yrittivät pitää. 
  Minusta oli yllättävää kuinka nopeasti ja vaivattomasti siirto Rauhalaan aikanaan tapahtui. Varmaan Tervala halusi päästä heistä nopeasti eroon ja saada sen Kyrönpellon vapaaksi.
  Väinö setä:
  Porttilasta Tokeensalmentie jatkui suoraan eteenpäin. Siinä oikealla oli heti Harjula-niminen paikka, jossa oli vuosisadan alkukymmeninä asunut Janne Holl vaimonsa kanssa. Nyt siellä asui Janne Svahn perheineen, sinne on matkaa kaupalta noin 400 metriä. Svahnin perheessä oli paljon lapsia, joiden lukua ja nimiä en muista, mutta paljon niitä oli. Muistikuvani mukaan Janne Svahn oli pienikokoinen ja liukasliikkeinen mies.  
  Matti Järvinen: 
  Sanoisin Harjulasta, että kyllä minullakin on siitä surkeita lapsuusmuistoja. Harjulaa rakenteli Juho Holl, Janne Holli, niin kuin häntä kutsuttiin. Sellainen yleismies, kirvesmies, timpuri ja kaiken tekevä. Heillä ei ollut omia lapsia.
  Harjulakin oli liian lähelle kartanoa tehty. Kaikissa Pohjolan torpissa oli sama vika. Kaikki ne oli aikoinaan rakennettu liian lähelle kantatilaa ja sen takia Harjulakin piti muuttaa torpasta työläisasunnoksi. 
  Hollilla oli sairaalloinen vaimo, vaimon nimi oli Anni ja hän oli erittäin pienikokoinen. Holli oli jo lehmänpidon lopettanut, jättänyt karjan ja kaikki. Hänellä oli viimeisenä hevonen, jota vielä piti. Muistan sen hevosenkin siellä karjapihassa, hän ruokki sitä sinne heinillä ja joskus ajeli sillä. Se oli erittäin miellyttävä kesy hevonen ja aina höpöttämässä ja pyytämässä jotain sen portin yli kun siitä kuljettiin ohitse. 
  Hollin vaimo oli yksin vailla hoitoa, sairas ja kuoli. Holli teki itse arkun, laittoi vaimonsa siihen ja vei kärryillä hänet hautaan. Äitini kertoi, ettei siellä sen kummempia hautajaisia ollut, ei ristiä eikä muuta ilmestynyt. Sillä tavalla ratkesi siihen aikaan tavallisen rahvaan pois lähtö, ei siinä sen kummempaa ollut. 
  Luulen että tämän jälkeen Holli teki edullisen kaupan kun sai ostettua omakotitontin Tyynelän, Selänkylään mentäessä, ja siellä hän asui yhteisasunnossa Loviisa Sipin kanssa.
 
Sitten tullaan tähän "Ievalan" torppaaan (Eevalaan).  Sekin oli torppa ja Toivolan Jussin kertoman mukaan sillä oli hyviä pelto-osuuksia Rautalahdessa. Siinä oli torpparina Anton Laitinen ja heillä oli samanniminen vanhin poika, Anton. 
  Vanhempi Anton kuoli aikaisin ja siihen jäi Ida Laitinen kuuden orpolapsen kanssa. Tosin heistä vanhimmat olivat jo sellaisia, että he pystyivät Pohjolan kartanoon jotain palvelua tekemään. Ida oli ahkera työihminen, vahva ja roteva nainen. Niin he lapset Pohjolan työharjoittelun ja palveluskurssin jälkeen kaikki joutuivat maailmalle. Siitä jäivät sitten Eevalan pellot ja viljelmät Tervalan käyttöön. Eikä hänellä ollut mitään korvausvaatimuksia niistä mihinkään päin.  

Väinö-setä: Edelleen samalla puolen tietä, Harjulasta noin 100 metrin päässä oli Eevala. Se oli ollut Anton Laitisen, vaimon Idan ja heidän lastensa kotipaikka. Anton oli kuitenkin kuollut "kesken aikojaan" kuten Matti Järvinen kertoi. Ida ja lapset olivat joutuneet muuttamaan pois, mutta saaneet aluksi työtä kartanosta. Poika Anton muutti myöhemmin Joutsan Pappisiin.

  Nyt Eevalassa asuivat Janne ja Selma Järvi sekä Taavi ja Anna Valonen perheineen. Järven perheeseen kuului vanhempien lisäksi kaksi lasta, Antti ja Ester. Valosilla oli neljä tytärtä, Eila, Aili, Marjatta ja Sirkka. Järven lapset, Antti ja Ester olivat minua vähän vanhempia, Valosen tytöt olivat minusta nuorempia. Sekä Janne Svahn että myös Janne Järvi ja Taavi Valonen olivat silloin kartanon muonamiehiä.   

Uutela on työmiesasunnoksi tehty ja se ei ole torppa ollutkaan. Siinä oli vain vähän perunapeltoa. Väinö-setä: Seuraava asunto tien vasemmalla puolen oli Uutela, joka oli tehty vain työläisten asunnoksi. Nykyasukkaina olivat Aliina Järvi ja tyttäret Elli ja Elma. He olivat minua vanhempia. Aliina kävi kartanossa työssä "muonapiikana", niin kuin muonapalkkaisia naisia nimitettiin. Uutelan kohdalta noin 650 metriä kaupalta kääntyi oikealle Savipellontie. Siitä pääsi Talasniemeen ja Savipeltoon, jonka mukaan tiekin on nimetty. Savipelto oli entinen torppa ja siellä asui sveitsiläisyntyinen Arnold Wälchli vaimonsa Huldan kanssa ja heidän kolme poikaansa, Arnold, Pauli ja Kalle. Hulda Wälchli oli Akseli Tervalan sisko ja pojat monta vuotta minua vanhempia.

   Arnold Wälchli oli tullut Sveitsistä Suomeen v. 1903 ja veljensä Andreas vuonna v. 1908. He tulivat juustomestareiksi, Arnold Pohjolan ja Andreas Kalhon meijeriin. Arnold osti vähän myöhemmin Savipellon tilan. Sveitsiläisinä he puhuivat jonkin verran murtaen suomea. Esimerkiksi kun tämä Savipellon isäntä kiivastuksissaan kiroili, tuli sieltä silloin sellaisia ärräpäitä kuin saakkars, perkkels jne. Häntä sanottiinkin lempinimeltä Saakkariksi.
  Talasniemi ei tietääkseni ollut torppa, vaan ehkä työväen asunto. Siinä asui vaimonsa Alinan kanssa suutari Vihtori Sarikka, perheeseen kuuluvien neljän lapsensa, Ainon, Kallen, Editin ja Sulon kanssa. Sarikan lapset olivat minua monta vuotta vanhempia ja heistä Kalle ja Edit olivat usein meillä kotona työssä. Editillä oli jo nuorena taipumuksia pitokokiksi. Hän auttoi emäntiä, kun sellaista apua tarvittiin. Edit oli vaimoni Annin ja minun hyvä ystävä. Hän sai sydän- tai muun kohtauksen ja kaatui kuolleena maahan Harjun kaupalla matkalla Hartolan kirkolle linja-autoa odottaessaan. Näin traagisen lopun hän sai. Talasniemeen oli kaupalta matkaa runsas puolitoista, mutta Savipeltoon lähes kolme kilometriä.
  Vastapäätä Savipellon tienhaaraa, oli tien vasemmalla Kulmala-niminen paikka, alkujaan haukkumanimenä Pissilä. Se oli työläisasunto, noin sata metriä tieltä. Siellä asui Heikki ja Lyyli Pesosen perhe. Lapset, Toivo, Saima, Heikki, Onni, Otto, Ida, (Lyyli) ja Helka. Pesosen lapset olivat minua vanhempia, lukuun ottamatta Iidaa ja Helkaa, jotka olivat minun ikäisiäni. Isä-Heikki kävi kartanon töissä, hänkin oli muonamies. Ida ja Helka (Hekka) olivat koulutovereitani.



Hakaportti, Hakala, Seppälä ja Linna

Matti Järvinen:

  Sitten tullaan Hakaporttiin, joka on siinä tienhaarassa vasemmalla kun mennään Sarikkaan ja Savipeltoon. Siinä oli kivikkoinen piha ja siinä asuivat Vilppu ja Loviisa Saxbeg perheineen.
  He olivat tulleet siihen vasta äskettäin niin myöhään, että Tervala katsoi ettei heille kannata kivikkoista Hakaporttia antaa eikä maata siitä. Hakaportti ei ole torpan paikka, heidän on ehdottomasti muutettava pois. Heillä oli aikamiespoika Aku, joka oli tehnyt veropäivät Pohjolaan ja hän oli Tervalan mieleinen ahkera ja työteliäs nuorimies. Hän oli myös niitä miehiä, jotka eivät alkuunkaan olleet punakaartin kannalla, eikä hän lähtenyt sinne. Tämä herätti Tervalassa arvostusta ja hän oli viimein sanonut: "Akulle hän antaa maata, mutta ei Vilpulle". Sopimus oli kuitenkin kirjoitettava Vilppu Saxbergin nimeen. Ja Siltala oli talon paikka joka heille löytyi.  

Väinö-setä: Hakaportti oli heti Savipellontien risteyksessä oikealla, kun jatketaan Tokeensalmentietä eteenpäin. Siitä oli silloin jäljellä enää vain riihi ja hyvä lähdekaivo. Nimensä paikka lienee saanut, kun siinä oli portti kartanon laidunmaalle Vihkimän hakaan. Aikaisemmin se oli ollut torppa, mutta kun siihen piti tulla Vilppu Saxbergin perheineen, katsoi Tervala ettei siihen enää kannata rakentaa, vaan ohjataan Vilppu perheineen Siltalaan. Myöhemmin riihi oli minulle hyvin tärkeä paikka suksipuiden kuivauksessa. Sitä en tiedä mistä Vihkimähaka on saanut nimensä. Lieneekö sekin ollut torppa, josta minulla ei ole tietoa.

 Tie jatkui ja vasemmalla oli Koivisto, yksi kilometri kaupalta. Siitä oli suora tie kartanoon. Koivistossa asui Amanda Leppänen yksin ja Tilda Kilpinen, jolla oli pojat Erkki ja Sulo. Leppäsen Mantan lapsista Emil oli isän kavereita. Hän oli ammatiltaan maalari ja asui Helsingissä, mutta kävi meillä usein lomailemassa. Hänellä oli jo silloin "rammari". Se oli ihmeellinen vehje siihen aikaan. Silloin oli muodissa iskelmä: "Laulu kaupungin, yllä asfaltin". Se jäi mieleeni soimaan. Samoin, ”Maista ihanin on Havaiji”. Manta ja Tilda olivat silloin leskiä ja Tilda kävi kartanossa työssä muonapalkalla. Koivisto lienee ollut kautta aikojen työlkäisasunto.
  Haastattelu jatkui, Topi kyseli, Matti vastaili ja jatkoi Toivolan Jussin kertomusta:
  ”Sitten niitä torppia ei olekaan Tokeensalmelle mentäessä, ne olivat kaikki työmiesten asuntoja. Esimmäiseksi kerron Toivolasta ja Hakalasta, joissa Jussit, Snäll ja Pynnönen asuivat. Toivola oli hyvin rakennettu asunto, asuihan siinä Juho Snäll, joka oli kylän kuuluisin Jussi ja joka on tullut esille näissä kertomuksissa tämän tästä.

Väinö-setä: Vastapäätä Koivistoa tien oikealla puolella, noin 50 metrin päässä, pienellä kummulla oli Toivola ja siellä asui Juho Snäll Mari-vaimoineen eli Toivolan Jussi, kuten häntä nimitettiin. En muista oliko heillä lapsia ollenkaan. Jussi oli kyläläisten tietämän mukaan entinen Pohjolan kartanon vouti, mutta itse hän kertoi olleensa oikea tilanhoitaja kartanossa jo edellisen omistajan rusthollari Juho Pohjolan aikana. Häntä pidettiin suuressa arvossa. Hänellä oli myös rahaa ja hän oli kylän pankkiiri, jolta sai tarvittaessa lainata rahaa korkoa vastaan.

  Toivolan rakennukset oli varattu Jussin eläkepäiviä varten, joita hän nyt eleli. Usein hän kävi naapurissa Matti Järvisen juttusilla, kertoen hänelle vanhoja asioita.
  Hakala taas oli pieni mökki Tokeensalmentieltä oikealle Toivolan takana. Siellä asui tämä toinen Jussi, Pynnönen, oikea kylän vitsiniekka. Kerron näistä kummastakin erikseen toisessa kohtaa.
  Seurasi Seppälä, joka oli todellinen Seppälä, kun siinä oli seppiä asunutkin. Siinähän minäkin asuin suuren osan elämästäni. Muistan sen pajankin Pohjolaan menevän tien sivussa, jossa sepät takoivat. Meitä Jermiaksen ja Fiinun lapsia oli seitsemän, Anna, Selma, Ida, Toivo, Jalmari, Kalle ja Matti. Kaikki eivät asuneet Seppälässä ja Lydia kuoli jo lapsena.
  

Väinö-setä: Toivolan takana oli Hakala, pieni asunto, jossa asui Pynnös‑Jussi, oikein sanavalmis vitsinikkari. Jussi Pynnösen perheeseen kuului lisäksi Lyyli-vaimo ja Toivo‑niminen poika. Hänen pojastaan Jussin Hermanni-veli sanoi: "Sen pojan toistä ei tule viikolla mitään, mutta kun lauantai ehtoo tulee niin nauha kaulaan ja haloo!”

  "Nauha kaulaan ja haloo", oli yksi Pohjolankylän lentävistä lauseista.
  Hakalan Pynnösen sanavalmius ei oikein Toivolan Jussia miellyttänyt, kun Pynnös-Jussi kiusoitteli Toivolan Jussia hänen isosta nenästään, josta käytiin käräjiäkin. Jussi haastoi Pynnösen Jussin siitä käräjille ja Pynnös-Jussi sai siitä sakon, mutta hän ei ollut moksiskaan. Hän käänsi jutun siten, että nyt nenä onkin minun, vaikka Snällin  Jussi sitä kantaa. Sain ostettua sen muutamalla kympillä.   
  Koiviston tienhaarasta 50 metriä eteenpäin tien oikealla puolella oli Seppälä. Ennen vanhaan kartanon seppien asunto. Nyt siinä asui talon eteläpäässä Jeremias Järvinen, Seppälän Jere, Fiinu-vaimonsa kanssa. Järvisen lapsia olivat: Anna Josefina (Valonen Eevalasta) Selma Elina, Lydia Elina, kuoli lapsena, Ida Maria, Toivo Villehard, Johan Jalmar, Kaarle Vihtori ja Matti Kalervo. Kaikki minua 10‑20 vuotta vanhempia.
  Jo koulupoikana opin Jeren tuntemaan, usein kylän läpi kulkevan kujan aitojen korjauksissa tai uuden aidan teossa. Jere tunnettin rauhallisuudestaan, koskaan hänellä ei ollut kiirettä. Mutta kerran ennen sotia, lienee ollut vuosi 1938. Ajelin polkupyörällä Harjun kaupalle ja vilkaistuani Koivikon ohi Pohjolaan kulkevaa tietä, näin Seppälän Jeren juoksevan. Arvasin heti, nyt on tapahtunut jotain erikoista, kun Jere juoksee ja lähdin heti perään ja näin Jeren kääntyvän kartanon hevostallin seinustalle ja minä perässä!
  Siellä olikin ihmisillä kova touhu käynnissä. Huomasin heti, että hevostallin seinustalla olevasta kaivosta vedettiin miesvoimin ylös hevosta, joka heti saatiinkin nostetuksi.  
  Kaivo oli täytetty talvella kotitarvesahalta tulevilla sahajuhoilla. Lieneekö kaivo ollut jäässä ja vesi laskenut, mutta hevosen mentyä siihen kävelemään, se oli pettänyt ja varsonut hevonen varsoineen oli pudonnut kaivoon. Hevonen saatiin pelastettua, mutta varsa jäi sinne ja kaivo täytettiin heti kivillä ja maalla, ettei enää moista vahinkoa pääse tulemaan. Seppälä oli kahden perheen talo, mutta pohjoispään asujat vaihtuivat niin usein, ettei minulle jäänyt mielikuvaa heistä.

Matti Järvinen:

  Linna oli omituinen nimi, mutta sekin oli työväen asunnoksi rakennettu, se ei ole koskaan ollut torppa, mutta se on hyvin vanha. Toivolan Jussi arveli, että se on Tandefeldin rakennuttama, mutta mistä tämä hieno nimi on tullut emme tienneet. Mutta muun muassa seppä Vahlberg asui siellä. 

Väinö-setä: Edelleen tietä eteenpäin oli oikealla puolella Linna. Linna oli kuitenkin vain tavallinen kartanon työläisten asunto, jonka perimätiedon mukaan Tandefelt oli rakennuttanut. Kuka lienee keksinyt noin mahtavan nimen vaiko Tandefelt? Linnassa asui perheineen silloinen kartanon seppä, Kalle Wahlberg, myöhemmin Vehmas. Pohjolassa oli kotitarvepaja ja Vehmas oli siellä vakituinen seppä. Kävin usein pajassa asioimassa tai muuten juttelemassa hänen kanssaan. Hän oli kova juttelemaan nuortenkin kanssa. Hän oli vanhempieni tuttava ja kävi perheineen usein meillä. Lapsia heillä oli monta, mutta muistan heistä vain Jaakon ja Taimin.

  Pohjolan paja oli ainoa kylän paja, jossa kyläläiset toimittivat asioitaan. Sodan jälkeen pajat hiljenivät ja tilalle tuli konekorjaamoja. Seppä Vehmaskin muutti pois, mutta kävi vielä Pohjolan pajassa tarvittaessa sodan jälkeenkin. Muistan kun kerran sodan jälkeen kävin siellä seppä Vehmaan juttusilla ja hän varoitti minua:
  "Älä enää hiihdä kilpaa kun olet sairastanut keuhkopussin tulehduksen. Äitisi kuoli keuhkokuumeeseen, ole varovainen". Otin hänen sanansa vakavasti. 
  Myöhempien kouluvuosieni aikana Linnaan muutti Heikki Aaltonen perheineen. Hänellä oli Lyyli-vaimo ja kolme tytärtä, Lyyli, Helmi ja Alma. Poikia hänellä oli Heikki, Otto ja Pekka, jotka olivat vanhempia, mutta Uuno, Martti, Kustaa ja Kalevi kävivät kansakoulua samaan aikaan kuin minäkin. Tuskin heistä Marttia lukuun ottamatta kukaan oli Pohjolan vakituisia työntekijöitä. Uuno joutui jo talvisotaan vakinaisessa sotaväessä ollessaan ja haavoittui invalidiksi heti sodan alussa, menettäen toisen silmänsä. 



Syöni, Puustelli, Lummila, Kyttä, Mattila, Sipilä

  Sitten Syöni, joka oli se Mykkä-Kustaan eläkeasunto, kansankielellä "syytinkiasunto".

Väinö-setä: Tietä eteenpäin oli vasemmalla Syöni, jossa asui Kustaa Pessala. Hän oli mykkä ja häntä sanottiin Mykkä-Kustaksi. Hän asui siinä vaimonsa Heta‑Marin kanssa, joka oli hänen ja perheensä eläkeasunto jo aika nuoresta lähtien. Eivät he lapsettomia olleet, mutta en niitä muista. Matti Järvinen kertoi niitä olleen kaksi, Emil ja Hilma. Isäni oli Kustaa Pessalan holhooja ja sanoikin leikisti, että Kustaa on hänen vanhin poikansa, vaikka olikin isää monia vuosia vanhempi. Kustaa Pessala oli Pohjolan kartanon perillinen, mutta kuuromykkänä häntä ei voitu isännäksi hyväksyä. Hän sai kuitenkin kartanosta eläkkeen ja elinikäisen asunnon. Matkaa kaupalta Syönille on runsas kilometri. Myös Syönistä tuli minulle myöhemmin käänteentekevä paikka elämässäni, perustettuani Toivo Peltosen suksitehtaan siellä.

Matti Järvinen:

  Seurasi Puustelli, se oli mäellä, iso torppa, että siitä on puhuttavakin paremmin. Puustelin pellot olivat siitä heti, kun katsotaan suoraan lounaaseen, Mattilaan. Siinä oli todella hyvät pellot. Puustellissa asuivat Kalle ja Riikka Id ja heillä oli Toivo-niminen poika. Hän oli syntynyt vuosisadan vaihteessa ja hänen piti mennä asevelvollisuuspalveluaan suorittamaan heti kun punakapina loppuu. 
  Tämä kerrottava juttu on mehukas siksi, että Toivo ei ensiksikään hyväksynyt punakaartiin menoa, eikä mennyt sinne. Ei myöskään liittynyt Hartolan Eteläiseen Työväenyhdistykseen eikä mihinkään sellaiseen. Mutta ei mennyt kutsuntaankaan, eikä sotaväkeen, vaan meni metsäkaartiin ja onnistui monia vuosia piilottelemaan.   
  Toivolle oli tärkeää, että kun koko roska, joka hankitaan yhteisillä voimille ja varoilla, jää kerran hänelle. Ei se ole suinkaan samantekevää mitä onnistutaan saamaan irti ja kuinka paljon saadaan, nämä asiat on hoidettava. 
  Monien vaiheiden jälkeen löytyi Mustassuolta paikka ja ihmiset kauhistelivat kuinka siellä voidaan asua. Ja kuinka sielläkin voidaan viljellä viljaa ja pitää taloa. 
  Kuivaa maata oli kuitenkin sen verran, että talo voitiin rakentaa, oli vähän metsää ja voitiin asua. Kun suonranta oli raivattu tarpeeksi pitkältä, tuli siitä talolle nimi Suoranta.
  Toivo tuli viimein järkiinsä ja harkitsi, että on parasta käydä sotaväki niin pääsee siitäkin eroon. Kerran Hartolan poliisi Toivo Vihinen kävi heillä rutiinikäynnillä, ja kyseli:
  "Missähän se on se teidän aikamiespoika? Toivo oli pellolla, huuteli ja huikkasi Vihiselle, että täällä ollaan, ketä sinä oikein etsit? Ja niin asia alkoi seljetä. 
  Entinen nimi Id muutettiin myös Suorannaksi.  Toivon poika Matti Suoranta,  on nykyisin Hartolassa hirsimökkiyrittäjänä.      
  Toivon mentyä sotaväkeen hän kävi sitten Karjalan Kaartin ja oli siellä asiaan kuuluvan ajan. Häntä tutkittiin, pengottiin ja monelta suunnalta harkittiin, mutta jätettiin rankaisematta. Toivolla oli puhtaat paperit. Hän ei ollut punikki, hän ei ollut aseista kieltäytyjä, eikä hän ollut isämaallisuutta vastaan. Mutta kun hänen piti saada kunnon talo ja sellaiset tärkeät asiat oli ensin hoidettava ja ratkaistava, ei niitä voinut jättää.
  Ajankohta oli silloin sellainen, että yhteiskunta oli vielä valmistautumaton ja tarvittiin aseellisia palvelijoita. Nykyisinhän monet nuoret miehet hankkivat lykkäystä. Silloin se ei käynyt, koska oli heti saatava armeija täysilukuiseksi ja kuntoon. Se siitä, mennäänpä eteenpäin. Mutta tässä selvisi, että ensin perhe ja sitten muut asiat.   

Väinö-setä: Seuraava asunto oikealla sadan metrin päässä oli Puustelli, josta Matti Järvinen kertoi aikaisemmin. Se oli ollut iso torppa, mutta nykyisin vain työläisasunto. Vieläkin puhutaan Puustellin pelloista, jotka viettävät Puustellista lounaaseen. Siellä oli asunut aikoinaan Kalle ja Riikka Id ja heillä oli Toivo-niminen poika. Muuttaessaan myöhemmin Suorantaan he suomensivat nimensä Suoranta-nimeksi. Toivolla oli Matti-niminen poika, joka nykyisin jatkaa mökkitehtailijana.

  Koulua käydessäni siellä asui Kalle Torniainen vaimonsa Amalian ja lastensa kanssa. Lapsia oli Valtter, Jussi, Taavi, Oskar, kaksoset Hilja ja Helmi sekä Onni ja nuorin Iina-nimeltään. Kaikki, Onnia ja Iinaa lukuun ottamatta olivat minua vanhempia, kaksostytöt tosin vain yhden vuoden. Oskari ja heistä kaikki nuoremmat olivat yhtä aikaa koulussa kuin minäkin. Hän oli myös sodassa, missä kaatui. 
  Nuorena ollessaan Jussi ja Taavi olivat kotonani töissä, ennen kuin lähtivät maailmalle. Taavin näin usein jälkeenpäin nykyisin Suomen suurimmilla Hartolan maalaismarkkinoilla. Jokavuotisilla Hartolan syysmarkkinoilla saa nähdä paljon ihmisiä. Vanhoja ja uusia tuttavia.

Matti Järvinen:

  Toivolan Jussi kertoi, että Lummila oli ollut torppa, mutta oli sammunut jo aikoja sitten ennen hänen tänne kylään tuloaan. Siitä oli purettu rakennuksen päästä tupa pois ja tehty tämä nykyinen sisäänkäynti toiseen kamariin. Siitä oli tehty pieni päärakennus ja se muuttui eri näköiseksi. Siinä oli ollut vain kahden lehmän navetta, joka oli lahonnut seisaalleen. Se kuvastaa, että vanhaa asutusta siinä oli ollut. Emil Miettinen rakensi siihen jälleen samanlaisen kahden lehmän navetan tilalle.    

Väinö-setä Sitten seurasi Lummila, niin ikään oikealla puolen tietä. Se oli ajat sitten ollut torppa, mutta oli jo sammunut ja oli tavallinen työläisasunto. Emil ja Emilia Miettinen asuivat siellä perheineen. Miettisillä oli paljon lapsia, nuorimmista lukien: Tauno, Esteri, Kaarlo, (Kalle) ja Vilho, jotka muistan hyvin. Lapsista vanhimmat olivat jo maailmalla. Matkaa Lummilaan oli kotoani noin puolitoista, suoraan vain noin puoli kilometriä.

Matti Järvinen:

   Mattilahan siinä sitten oli ja siitä sen asujat menivät hyvissä ajoin muualle ja heillä ilmeisesti oli varoja. Tervala oli kyllä valmis myymään edullisesti kaikille, jotka pystyivät ostamaan. Siinä nyt tultiin tekemisiin varakkaampien ja köyhimpien torppareiden kanssa. Kaikki torpparit eivät pystyneet varojen puutteessa torppia ostamaan eikä Tervalakaan voinut suostua rahattomille maata antamaan.
  Kun Tervala tarvitsi työväenasuntoja, niin Mattilakin jäi aitauksen sisään ja viljelysmaata vain sen verran, että siinä voi asua tavallisesti kaksi perhettä.    
  Tästä Mattilasta siirrettiin joskus ehkä 1920-luvun paikkeilla asuinrakennus Ojalaan. Se tuli siinä kaupassa Ojalan Taavin ja Olgan kanssa, että heidät saatiin pois Peltolasta ja laidunmaata tilalle. Järvisen Matti oli silloin alle kouluikäinen, kun päärakennus vietiin Ojalaan.

Väinö-setä: Puustellin luota erkaantui vasemmalle tie ja siellä olivat Kyttä ja Mattila, jonne matkaa kertyi lähes pari kilometriä. Kyttä lienee ollut aikoinaan jonkun silmäntekevän asunto, mutta ei sitä oikein kukaan muistanut. Se näytti kivitolta kun se oli tehty kokeilumielessä savasta ja kanervista, joka oli erikoislaatuinen kokeilu Pohjolankylän ilmaston huomioiden. Matti Järvinen oli asunut siellä lapsena, mutta ei hänkään osannut siitä mitään erikoista mainita. Kytällä asui Jussi ja Edla Grönroos.

  Mattila oli vähäinen mökki vain, rakennuksetkin oli muutettu tai purettu pois. Siellä asui Jussi Koskinen ja Karoliina Stenius. Lapsia en muista enempää Kytältä kuin Mattilastakaan. Koskisen Jussista on jäänyt mieleeni kuva, että hän oli aina hymyssä suin ja ettei hän koskaan talvisin lapioinut kotiinsa meneviä polkuja, vaan jyräsi ne. Näin ollen niitä eivät pyryt tukkineet, kun ne olivat korkeammalla kuin hangen pinta.
  Karoliina Stenius oli taas monasti meillä lapsenvahtina, äidin ja isän poissa ollessa. Karoliina syötti nuorimpia sisaruksiani, Timoa ja Tapiota. Lasten vatsan tullessa täyteen, on mieleeni jäänyt sanat: "Ei tupata enää, ei tupata enää." Karoliinalla oli vähän värisevä ääni, ja se on jäänyt hyvin muistiini.    

Matti Järvinen:

   Mattilasta mennään Sipilään, jossa Robert ja Fiinu Stång asuivat. Kyllä Sipilän asukkaat olivat näillä aukeilla olevista torppareista kaikkein varakkaampia. Heillä oli siitä suuri etu, kun oli kaksi poikaa, aikuista miestä melkein kuin hirven puolikasta, Sulo ja Onni.

Väinö-setä: Tie jatkui Kytän kautta eteenpäin ja kaikki oli siihen aikaan puutonta ja aukeaa, kuten Väinö-setä aikaisemmin oli kertonut. Siellä oli Sipilä, josta aikaisemmin asuneet Stångit muuttivat Rantomäkeen ja Karpaleelle. Nyt siellä asui Erkki ja Nestor Saarinen. Erkki lienee ollut Nestorin isä ja melkein tai ehkä kokonaan sokea. Kävin muutamia kertoja pyhäkoululaisten kanssa hänelle laulamassa.

Matti Järvinen:

  Kuvaavaa pohjattomalle maan nälälle ja arvostukselle jokaista maata omistavaa kohtaan, oli se että heitä kunnioitettiin vaikka torppariakin. Onni sanoi kuivasti: "Se tekee veropäivät jolle tulee talo, se on näin!” Onni ei mennyt kertaakaan tekemään veropäiviä, vaan se oli Sulo joka teki veropäivät. Ja myös isä-Roope oli sitä mieltä että hänelle ne eivät kuulu, he saavat tehdä veropäivät, joille tulee talo, minä en mene. 
  Sulo teki veropäivät, eikä pitänyt sitä ollenkaan vääränä, koska yhdessä eletään ja talossa ollaan. Onni hankki isänsä auttamana hevosen itselleen ja kävi vähän ansiossa muuallakin. Hyvähän se on, että isällä on varaa ostaa pojalle hevosen ja Roope teki näin, sillä maan nälkä oli silloin erittäin kova.
  Tämä Sipilän väki voi paremmin kuin Peltolan Taavi, jolla oli pienemmät alueet siellä alempana. Heillä oli tosin mahdottoman hyvä pelto, joka kasvoi. Ja voi että se kasvoi hyvin monta vuotta heidän muuttonsa jälkeenkin. Tervalakaan ei raaskinut purkaa sitä Peltolan aitausta, jossa Ojalan Taavi ja Olga olivat asuneet, sieltä tuli paljon hyvää satoa, kun he olivat sen hyvin lannoittaneet.
  Matti Järvisen syntymäkoti oli Isolan torppa. Hän kertoi lapsuuselämästään, syntymäkodistaan ja siitä minkälaista torpparin elämä saattoi olla: ”Tämä Isola oli köyhimpiä torppia, missä isäni ja äitini torppaa pitivät. Se oli kovin pieni, siinä oli aidattu vähän kivikkoista ja huonotuottoista maata. Mutta isä piti siinä lehmää ja hevosta. Hän joutui myymään sen hevosenkin rehun puutteen vuoksi juuri sinä talvena kun minä olen syntynyt huhtikuussa 1913. Hänellä oli sen jälkeen vain kaksi lehmää ja se oli silloin meidän perheen rutiköyhin vuosi.”

Väinö-setä: Oli myöskin Isola, joka oli ollut torppa, missä Matti Järvinenkin oli syntynyt ja lapsena asunut. Nyt siitä oli jäljellä vain rauniot.

  Nämä kaikki tähän saakka luetellut paikat olivat Savipeltoa ja Talasniemeä lukuun ottamatta Pohjolan kartanon työtekijöiden asuntoja, jotkut niistä entisiä Pohjolan torppia. Monet asukkaista olivat muonapalkkaisia jokapäiväisiä kartanon työntekijöitä, mutta oli joukossa myös vuokralaisiakin, jotka tosin maksoivat vuokransa työllään, ei rahalla niin kuin nykyään. Niitä lienee olleet Miettiset Lummilasta, Koskisen Jussi Mattilasta ja Saariset Sipilästä. Ehkäpä oli muitakin, joita en osaa esitellä.

Matti Järvinen:

  Tervala oli ollut jo kahdeksan vuotta Pohjolassa ja hoidellut kartanon asioita. Niihin aikoihin alettiin karjataloudessa muuttaa metsäkarjaa peltokarjaksi ja hankkia niille laitumia. Kaikki Pohjolankin läheiset torpat lopetettiin ja näin saatiin karjan laitumia niiden pelloista.
  Kyllä Tervalakin silloin tyhjenteli torppia. Hän tiesi ja huomasi Isolankin v. 1913. Hän sanoi Jerelle, että syksyllä on saatava torppa tyhjäksi! Hän hävittää tämän ja on saatava tänne enemmän tilaa peltokarjalle. Peltokarjaa on saatava enemmän ja metsäkarjaa vähemmän. 
  Ei siinä auttanut vastaanpano. Kun isä-ukko sanoi, että mihinkä tästä menee kun on neljä alaikäistä poikaa pirtissä ja mihinkä tämän joukon kanssa pääsee. Mutta Tervala sanoi, että kun syksy tulee on torpan oltava tyhjä. Jos ei muu auta niin hän hommaa häädön ja se on sitä paljon kuin väkisin lähtö. 
  Mutta jos otetaan lusikka kauniiseen käteen, Jeremiaskin ottaa asiallisesti ja ollaan rauhallisia niin voidaan sopia.
  Matti sanoi, ei tämä ole naurun asia, mutta minua naurattaa, näin jälkeenpäin.  Siksi, että toinen oli vaikeuksissa ja oli tosi kysymyksessä. 
  Isäni vaikeroi sitäkin, kun on hevosen valjaatkin, eikä saanut hevosta ostettua rahan puutteessa, eikä rehua ole, eikä hevosellekaan voisi rehua ostaa. 
  Tervala kysyi, "paljonko niitä valjaita on ja mitä muuta sillä Jeremiaksella oikein on, niin minä voin joustaa?”
  Sen aikainen raha oli Jerellä sukassa, sitä ei ollut paljon.  Tervala lupasi 150 mk tasoitusta. 
  "Tuokaa niitä valjaan ronttosia. Annan vakituisen työpaikan Jeremiakselle ja asunnon. Jere on sitten vakituinen työmies Pohjolassa, mutta en maksa mitään siitä torpan tyhjentämisestä. Hevosen valjaista annan vielä 50 mk lisää, mutta torppa tyhjäksi marraskuun alkuun mennessä! " Tervala lisäsi,  että Mattilassa asuvat Juho ja Tilda Kilpinen ja sinne pääsette asumaan. Mattilassa ei ole muuta asuntoa kuin iso tupa. Menkää Kilpisen kanssa sinne, se on iso tupa kyllä sinne sopii. Mutta mitään kirjallista sopimusta ei tehty.
  Sehän olisi ollut sula mahdottomuus, kaksi isoa perhettä samassa huoneessa. Mattilassa oli kuitenkin iso sauna ja niin äiti kuin isäkin kallistuivat siihen, että sinne saunaan meidän on mentävä asumaan. 
  Se seikka mitä varten Mattila tuli kysymykseen oli, se että siellä oli navetassa tilaa. Ja ne meidän kaksi lehmääkin jo sanoivat sen, että ei voida mennä lehmien kanssa joka paikkaan. Siinäpä se. 
  Tervala sanoi vielä, että siellä ollaan vain väliaikaisesti. Heti kun hän löytää sopivan asunnon, niin Jeremias muuttaa perheineen sinne. Mattilan saunassa asuttiin kuitenkin neljä vuotta.
  Oli aivan erikoista, että siellä asuttaessa isän oli määrä hankkia saunapuut silloin, kun niitä tarvittiin. Mutta saunaan tulijoiden olisi kulloinkin kylpyyn tullessaan pitänyt kantaa vesi. Ja heitä oli joka päivä yksi perhe illassa. Eikä se kaivo kaukana ollut, mutta usein heillä oli kiire, eivätkä he kerinneet vettä kantamaan. Kun minulla oli 10 vuotta vanhempi Toivo-veli, niin hän sai monasti kantaa vettä koko vesimäärän.
  Me saimme monenlaista lämmintä, jota tarvitsimme kuten vällyjä ja lampaannahkoja. Minä ihmettelin, että sen aikaisilla ihmisillä oli sellaista auttamisen halua kuin Mattilan naapureilla oli. En tiedä mistä he niitä saivat, mutta niitä vaan naapurit hommasivat. Isä ja äiti niitä sitten lämmittivät ja me lapset tulimme saunan eteiseen siksi aikaa kun toiset saunoivat, kunnes sauna tyhjeni. 
Äitiä taas kiinnosti, että saadaan äkkiä menemään läpi se kylpyruljanssi. Sen jälkeen piti päästä sinne Kilpisen tuvan uunille omia leipiämme paistamaan, sinne missä Kilpisen väki asui. Voi sitä tuskaa ja vaivaa mikä meillä silloin oli! Vuodet - 14, - 15, - 16 ja - 17 asuimme siellä Mattilan saunassa ja vasta sitten päästimme sinne  Kilpisen tupaan asumaan sen jälkeen, kun Juho Kilpinen kuoli keuhkotautiin. Keuhkotauti oli silloin kansamme vitsaus.
  Voimme vain aavistella miltä torppari-Jeremiaksesta tuntui kun isäntä oli ajamassa häntä torpasta pois ja hänellä oli tosi hätä siitä, minne hän perheineen joutuu, Järvisen Matti sanoi. Kannattaa muistaa, että kartanon työmiehen piti asua neljä vuotta Mattilan torpan saunassa! 
  Kilpisen Tilda ja hänen lapsensa, Erkki, Sulo ja Hilma pääsivät muuttamaan Hongistoon. (Koivikkoon) Se oli Pissilän (myöhemmin Kulmala) ja pohjolan navetan välillä, se pikkuinen mökki, jonka Tandefelt oli rakennuttanut paimenia varten, näin kertoi Toivolan Jussi. Susia oli niin paljon, että metsäkarjalla piti olla paimen ja paimenella asunto, se oli paimenen asunto. Siinä oli vain sen verran pihamaata, etteivät lehmät ylettyneet aidan yli nuolemaan mökin ikkunaa. Muistatko miten veikeä ja mökki se oli? Ja Hongisto oli sen nimi.
  Vai se se oli, huonosti muistan, mutta sen muistan, että jokin mökki siinä oli, Topi muisteli.
  Järvisen Matti muisteli vielä siitä Mattilasta, että herranen aika sitä asumiskurjuutta ja jatkoi. No tämä tästä Mattilasta ja kun me asuttiin siinä, niin lopulta me saatiin se koko tupa siitä, kun Kilpiset muuttivat sinne Hongistoon, Tilda, Sulo, Hilma ja Erkki. Vanhin tytär Miina oli jo päässyt maailmalle piikomaan, hän oli jo pois.
  Mattilassa oli asunut tämä Heikki Pesosen vaimo Lyyti, joka oli Mattilan ainoa tytär ja Mattilan emäntä, jonka sukunimeä en muista. Siellä oli myös Erkki tai Efraim, hän oli vanhapoika. Kun Lyyti avioitui ja asuntoa ajatteli, hänelle sanottiin kuivasti:
  "Siihen vaan rakennat itsellesi asunnon". 
  Heikki Pesonen rakensi siihen pienemmän jälkeen mökin. Hän oli sitä mieltä, että kun tulee nämä torpparimullistukset ja muut tuon tyyppiset asiat, niin rakennetaan sitten isompi. 
  Mutta hän joutui asumaan monen monta vuotta siinä Jussi Koskisen mökissä. Siellä  syntyivät Pesosille kaikki neljä poikaa, Heikki, Toivo, Onni, Otto ja tytär Saima. Voi voi sentään sitä aikaa! Pienen pieni torppa se oli. He joutuivat niin kauan aikaa olemaan, että Tervala rakennutti sen kahden perheen työväen asunnon siitä Uutelasta sinne kartanoon päin.
  Sinä varmaan muistat Jussi Koskisen, mutta mikä ja missä se Pissilä oli, jota ihmettelet.
  Tervala ei määrännyt sille mitään nimeä. Hän oli sanonut, että kyllä väki sille nimen nimen löytää, laittakoot mieleisensä. Hän antoi vapauden kansan valita. No niin. Huumorin kukkahan se aina kukkii kaikessa kurjuudessa. En tiedä mistä johtuu, että he panivat sille nimeksi Pissilä! 
  Sitten siihen tuli Jussi Koskinen. Hänellä oli Heta-niminen vaimo ja kaksi tytärtä,  jotka olivat jo maailmalla, mutta he olivat punakaartia paossa. Kun Etelä-Suomessa oli tappelut, niin heille oli tärkeää olla turvassa ja asuivat molemmat sisarukset siinä.  
  Jussi Koskinenhan siinä asui sitten kuolemaansa saakka. Ja navetassa oli Koskisen lehmällekin tilaa. Meidän lehmät olivat myös siinä Mattilan navetassa silloinkin kun me pääsimme Kytälle asumaan. Kytän ja Mattilan väliä oli pitkä matka kävellä, talvellakin kun tie oli tukkoinen, kun piti käydä lehmiä ruokkimassa. Mutta se Kyttä oli omalaatuinen asunto. Siitä ei Toivolan Jussikaan pystynyt mitään muuta sanomaan, kun että se oli Tandefeldin rakennuttama ja se oli yhden perheen asunto. Kuka siinä oli asunut? Luultavasti hän oli ollut joku 'kyttä' silmäntekevä henkilö, jolle se oli tehty. Mutta kyläkunnan pääasujaimisto asui niillä aukeilla. Ehkä siinä on ollut joku sellainen luottohenkilö. Mutta se oli ollut sen aikaista rakennusmeininkiä, sellainen niin kuin äveriäämpi asunto. Kyllä minä Kytän muistan ja aina ihmettelin sen erilaisuutta, Topi sanoi.
  Ja siinähän oli sitten se rohkea kokeilu, kanervia, savea ja hiekkaa. Ja ihmeen hyvin oli rappaus pysynyt, ei ole halkeillut eikä tippunut. Kyllä oli ainutlaatuista. Siinä oli todella harvinainen rakennusainekokeilu Pohjolakylän sääolosuhteissa.          
  Sitten mennään vielä tähän Kalle Palmiin, josta kerran kysyit. En sanoisi hänestä muuta, kuin että hän oli Ruusulan torppari. En pysty enempää sanomaan kuin, että hän kauhistui sitä, että hän joutuu Vilho Pohjolan torppariksi ja hän lähti siitä paikasta heti Tervalan juttusille. Ja sai sen Rantalan. 
  Sai ja hävisi kaupassa ja raskaasti. Mutta tällaisiahan me ihmiset olemme, eihän me toiset aina oikein ymmärretä, ehkä oli joitakin, jotka ehkä epäili ja toiset ymmärsivät. Kumpikohan Kalle oli?  
  Mitä muuten näihin torppiin nähden tulee, niin kyllä se alue, joka tuli esiin Toivolan Jussin puheissa, se loppuu tähän.
  Tähän voimme vielä mainita, että monella torpalla oli erittäin kurjat tieolot siihen aikaan. Oikeastaan ei ollut tietä lainkaan. Sellaisella torpparilla, jolla ei ollut tietä, ei tarvittu myöskään kärryjä, oli vain rekiä. Tavallinen yleisreki oli pitkä liistereki, jota käytettiin työrekenä. Se oli vankka, kahdella pankilla ja usein kolmella pajulla vahvistettu sekä raudoitetut jalakset. Oli myös raudoittamattomia ns. puupohjarekiä, jossa oli usein paksummat jalakset kuin raudotetuissa. Sellaisella reellä oli parempi ajaa kesäisin, kun raudoittamaton jalas kulki kivikossa herkemmin. Pitkään rekeen saatiin myös helposti kaatuvat 'sontakorit' tai kiinteä ajelukori tavallista työajoa varten.
  Sitten oli myös parireet, joita oli kaksi, etu- ja takareki. Niissä oli kummassakin tarpeen tullen kääntyvät 'roukut' ja niillä ajettiin tukkia tai pitkiä puita. Päälle saatiin myös ns. 'ronkkelit', jotka olivat kuin rekiin kaadetut tikkaat ja joissa oli sivupuissa tapit ylöspäin ja joilla voitiin ajaa halkoja. Varakkaammilla oli lisäksi 'ajelureki', johon sopi monta henkeä ja jolla tehtiin kylä- ja kirkko-reissuja. 
  Jos torppaan oli jonkinlainen tie, oli siellä myös kärryt. Tavallisesti ne olivat työkärryt, joissa oli akselissa pyörien lisäksi vain aisat. Niihin saatiin helposti laitettua kipattava, ns. sontakori, joka tavallisesti oli puolen kuution vetoinen. Jos kuski halusi ajella istuallaan, sai kärryhin laitettua huokeasti myös istumalaudan, jota nimitettiin 'pomppalaudaksi'. Se kiinnitettiin siten, että alapää oli akselista taakepäin yläviistoon ja sen päällä istuttiin. Ei se juuri joustanut, mutta 'pompotti' kyllä ja siitähän se nimikin tuli. Jos laitettiin aisat yli akselin taaksepäin, saatiin niihin helposti rakennettua kiinteät korit, joita voitiin pitää työkärryinä. 
  Ne olivat kotona tehtyjä, raudoituskin jossain kylän sepällä, ei niitä pajoja useinkaan ollut. Kaikki oli puuta ja rautaa ja terva kyllästysaineena. Niillä sitä vaan ajettiin, että kolina kävi. Pehmeistä kumipyöristä ei nähty untakaan puhumattakaan että niitä olisi ollut. 
  Tosin varakkaammilla oli vielä herrastelua varten kiesit, jotka oli ostettava, niitä ei voitu joka paikassa valmistaa kotona.
  Seuraavassa Matti Järvinen taas jatkaa ja kertoo mitä oli kuullut Toivolan Jussilta mm. Tokensalmentien rakentamisesta. Tällaista oli Tokeensalmentiellä sata vuotta takaperin.



SEITSEMÄS LUKU


Tokeensalmentien rakentamisesta

”Nääsiläntie”

Mattia kiehtoi sitten Tokeensalmen-, eli Nääsiläntie, niin kuin siitä aikaisemmin puhuttiin. Sillä oli jo silloin yli satavuotinen historia, josta Matti oli usein maininnut. Hän kertoi jostain perimä-tiedosta, jossa oli tarkkaan selvitetty tien synty. Ei kuitenkaan hän, eikä Toivolan Jussikaan, osanneet siitä sen paremmin kertoa. Tien rakentamisesta piti perimätiedon mukaan olla oikein johonkin pystytetty muistolaattakin. Sen paikkaa ei kuitenkaan tiedetty, mutta Matti halusi tutustua tiehen oikein perusteellisesti ja jatkoi Toivolan Jussin kertomusta:

  Nääsilästä oli sen verran puhetta, että se on hyvä torppa mutta siinä ovat ne tieongelmat. Sinne ei kesällä päässyt käymään. Ne tieongelmat olivat erittäin keskeisiä silloin kun minä aloitin koulunkäyntini. Silloin oli usein niitä tiekokouksia joissa pohdittiin, että mistä saataisiin varallisuutta tientekoa varten edes Tokeensalmelle saakka. Tervala oli erittäin kitsas osallistumaan ollenkaan koko tiehommaan. No, kuinka se sitten saatiin?
  Kyllähän siinä Ruusulan Eemeli oli sellaisena kantavana voimana, että hän sai isännät innostumaan siitä asiasta, että mistä saatiin sitä varallisuutta. Päätettiin, että hevosilla haetaan hiekkaa sieltä Rautalahden hiekkakuopasta sinne Nääsilän mutkille. Jokainen hiekan ajaja otti varallisuuden omasta ajastaan. Kun Tervala piti sen osuuskaupan luona olevan kuopan itsellään niin Rautalahdesta pantiin hiekkaa rekeen ja hevosella ajettiin. Hevoskärryt olivat silloin kovapyöräisiä raudoitettuja ja raskasvetoisia nykyisiin kumipyöräisiin verrattuina. Samoin talviset "sontakorit" olivat pieniä nykyisiin verrattuina.   
  Kyllä muistan kun sitä ajettiin ja seitsemän kilometriä Rautalahdesta Nääsilän perälle tuli matkaa. Joo, joo! Kyllä se oli. Se oli isotöinen se Tokeensalmen tie sinne Nääsilään asti.
  Kerroin sitten, että siihen aikaan kun Tokeensalmentietä tehtiin ja ajettiin hevosilla hiekkaa Nääsilän mutkille sattui hyvin hauska ja mieliin painuva tapaus meillä Ruusulassa.
  Siihen aikaan kyläili ja yöpyi naapurissamme Kujansuussa usein mustalaisia. Silloin kun hiekkaa ajettiin siellä oli mustalais-Roope joukkoineen.
 Eräänä lokakuisena iltapäivänä Roope oli juuri tullut markkinoilta, missä oli tehty hevoskauppoja. Hän oli siinä uskossa, että he olivat pettäneet hevoskaupassa toisia mustalaisia.    
  Niinpä sitten kotoani katsottuna Pohlammin takaa näkyi pari hevosta ja joukko ihmisiä kävelemässä hevosten takana. Hevosilla oli kuormakärryt täynnä hiekkaa ja selvästi näkyi, että kuormien päällä oli jotakin tavaraa, matkalaukkuja jne.
  Roope vaimoineen tulkitsi, että sieltä tulevat petetyt mustalaiset vaihtamaan saaneensa hevosen takaisin. Roopen vaimo otti heti heidän hevosensa ja toi sen Ruusulaan vieden navettakeittiön kautta särkien siellä vesipumpunkin.
  Menin lähemmäksi ja huomasin, että hevoset olivat hiekan ajossa olevia ja tavarat kuormien päällä olivat kaupungista tulevien matkalaisten tavaroita. Kaupunkimatkalaiset kävelivät perässä, mutta heidän matkatavaransa olivat kuormien päällä, ettei tarvinnut niitä kantaa.
  Tämän huomasi Roopekin, kun matkaajat tulivat lähemmäksi. Hän alkoi huudella: "Tuokaa hevonen pois!” Mutta huuto ei kuulunut Ruusulan navettaan, vaikka Roope kuinka huuteli. Viimein häntä alkoi jo hermostuttaa ja huuto kävi käskevämmäksi ja vaativammaksi. Lopulta hän huusi raikkaassa syysillassa että kuului.
  "Tuokaa se hevonen pois, tuokaa hyvät perkeleet se hevonen pois!” Kyllä meillä oli siitä juttua pitkäksi aikaa, kuinka mustalais-Roope huusi perkeleitä ja kuinka hyviä ne olivat.
  Järvisen Matti kertoi taas:
  Ja sieltähän nyt sitten kuten Louhelasta, en mitään tietoja saanut, enhän voinut näitä kysellä, mutta tässä nyt oli nämä Sipilä ja Peltola jotka olivat meidän lähinaapurit, sain heiltä. 
  Kyllähän meillä vielä siinä Seppälässäkin Sipilän Sulo kävi istuskelemassa ja juttelemassa ja kyllä hän ainutlaatuinen mies oli. Kun asuin Helsingissä, niin hän kysyi siskoltani Annalta osoitteeni, etsi minut, mutta minä menin Elannon ravintolaan ja hän tuli sinne. Sulo kysyi minulta aivan suoraan, sano nyt minulle, voisinko enää saada mitään ammattia? Yksinäisyyttään hän valitti ja niinhän se oli. Olihan hänellä sentään se Sohvi. Lopuksi, Sulo, Sohvi ja Aimo. Niin mutta, ei kai se oikein korvaa.
  No kuinka saivat nämä Stångin pojat Sulo ja Onni sen Karpaleen talon ja juuri isä-Roope vaimoineen Rantomäen. Kuinka tämä oikein oli?		
  Se on sillä tavalla, että nyt on viisas kysymys. Tervala rupesi ottamaan yhteyttä tähän Sipilän Stångiin. Esittämään heille, että heidän tulee muuttaa pois ja hänellä on puolellaan nämä lait ja asetukset, että on lähdettävä. Kun Sipilä on liian lähellä kantatilaa, hän vaatii näin. Stångit sanoivat etteivät he lähde mihinkään, ennen kuin vasta sitten, kun on pakko. 
  Tervala esitti sitten, että jospa hän Tokeeensalmelta, sieltä Lauhlammin takaa antaisi tuon ja tuon alan ja noin ja noin paljon ja tuohon hintaan, niin voisitteko siitä maksaa ja minkä verran? Se on täysin vapaaehtoinen kauppa. 
  Ja Robert Stång sai sen kun heillä oli varaa maksaa ja Tervala tarvitsi rahaa. Kyllä he saivat siitä suhteellisen edullisesti kaupan. Ja talo nousi sieltä melko vaivattomasti kuntoon. Muistan kun Kalle-veikkani oli heillä Rantomäessä sellaisena pikku-renkinä. Stångin pojat, Sulo ja Onni, siinä jo vähän oikuttelivat, että kun he tässä tekevät ja kuluttavat aikaa tämän kodin rakentamisessa, niin nuoruus kuluu hukkaan ja he saavat vain saman osan kuin siskotkin. Sitten heille tulikin onnenpotku kun Karpale tuli myyntiin. Ei kukaan luvannut siitä enempää kuin he tarjosivat ja niin he saivat kohtuullisen mukavasti sen ostettua. Se oli aluksi yhteisviljelyksessä, mutta Onni oli viisaampi, hän veti välistä.
  Onni meni heti kun Karpaleen kiinnitykset saatiin kuntoon, kosimaan sitä Puustelin nuorta tyttöä ja sanoi. Hänellä on talo ja hän tarvitsisi vaimon. Tässä on aika tuhlaantunut ja ikääkin alkaa jo tulla.
 Onni haki Puustellin tytön emännöitsijäksi ja heistä tuli pariskunta ja perheenlisäystäkin alkoi tulla. Ja tämä Onnin naimakauppa olikin naula joka veti! 
  Tässä kävi sillä tavalla, että Onni esitti vanhemmalle veikalle, kun sinä olet yksinäinen mies ja sinulla on ystävätär vissillä puheella, että kyllähän sinun tarvitsisi katsoa pienempi asunto kun on pienempi väki. Sulo ottikin neuvosta vaarin ja muutti Vähä-Karpaleeseen ja eli siellä sitten ystävättärensä kanssa. Ja ehkä siinä sitten sopukin säilyi paremmin ja tyytyväisyys molemmin puolin. Sillä tavalla siinä veljekset jakoivat talon. Onnin perheeseen syntyi kahdeksan lasta. He olivat ikäjärjestyksessä Anneli, Pauli, Sirkka, Olavi, Maila, Pentti, Pekka ja Martti. Onni oli syntynyt 1893 ja kuoli 82-vuotiaana.
  Minä kävin siellä joskus ongella ja ostin kissoja sieltä ravunsyötiksi silloin kun ravustin, Järvisen Matti sanoi.
  Tiedätkö sitä Puustellia, missä se Oskari oli, se muurari, ja heillä oli Viljo-niminen poika?”  Matti kysyi. "Kyllä tiedän ja muistan senkin", oli vastaukseni.  
  Näin tulimme Tokeensalmentien päätepisteeseen Nääsilään, minne nykyisin on hyvä maantie. Pääsee autolla kesät talvet, kun se on nykyisin valtion tie. Mutta omat hommansa siinäkin oli.            


Torpparien muistokivi vuodelta 1822

Tokeensalmen tie ei kuitenkaan ollut tässä rakentamisvaiheessa alulle pantu. Tässä kertovat vanhat muistomerkit jo aikaisemmista hikoiluista tästä samasta tiestä.

  Jo ruotsinvallan aikana oli Malmgårdissa, Pohjolassa, jonkin verran torppareita, mutta suurimmillaan niiden määrä oli ollut v. 1885 kokonaista 46 kpl! Tässä luvussa olivat kaikki jalkatorpatkin mukana. Juho Snällin  aikana niitä oli vain noin 30,  mutta oli niissäkin vielä hoitamista.
  Ehkäpä tähän on hyvä kirjoittaa myös torpparien muistokivestä, joka oli pystytetty jo paljon aikaisemmin ennen Snällin  Pohjolaan tuloa, lähes kaksisataa vuotta sitten eli tarkalleen v. 1822.     Torpparien käydessä taksvärkkimatkoillaan Pohjolan puolelta Nääsilän mutkalla, oli heidän kierrettävä Pohlammen ympäri ns. Myllypuron (Vanhanmyllynjoen) kautta. Pohlammen eteläpäässä oleva salmi oli noin 35 metriä leveä ja syvä eikä siitä päässyt kahlaamalla.
  He kyllästyivät perusteellisesti alituiseen kahlaamiseen, matkan pituuteen ja päättivät rakentaa salmen yli uuden tien. Kolmetoista silloista torpparia rakensikin tokeet, (padon) ja sillan talkoovoimin ja pääsivät näin kulkemaan paljon lyhyempää reittiä. Salmea alettiin kutsua Tokeensalmeksi ja siltaa Tokeensillaksi. Työn muistoksi he pystyttivät lähes puolitoista metriä korkean kivipaaden, muistokiven, jossa on kaiverrus: 
  "Tehty 1822 Pohjolan mjehillä itsellensä cunniaxi jälkeentulevaisille hyväxi" 

Kivi juhlisti sillan karuja vihkiäisiä kummasti. Sen lienee kuitenkin joku tai jotkut varastaneet, koska Hartolan kirjan kertoman mukaan se löytyi 1928 'Nääsilän mutkasta' ja tuotiin takaisin paikalleen. Se ei kuitenkaan savisen maaston ja huolimattomuuden takia pysynyt pystyssä, vaan oli hautautunut ojaan maan ja puiden juurien alle.

  Eino Viitala, Janne Ojasen vävy, joka asui silloin Kujansuussa muisteli 1873 syntyneen jo edesmenneen vaimonsa sedän Eino Ojasen joskus puhuneen siitä kivestä, jonka hän oli nuorena miehenä nähnyt ja perimätieto kertoi myös kiven paikan. Viitala alkoi etsiä sitä ja löysikin sen v. 1953. Mutta vuosien mittaan tulos oli sama. Viitala kuoli, kivi unohtui, luonto teki tehtävänsä ja peitti kiven jälleen unholaan.
  Sitten vuonna 2000 elokuun alussa paikalliset Tapio Peltosen johdolla löysivät kiven, pystyttivät sen sementtijalustaan ja nyt se on kaikkien nähtävänä paikallaan. Pystytystalkoomiehenä Peltonen kertoo muistelevansa esi-isien töitä. Olihan hänen isänsä aikoinaan torpparina Pohjolan kartanossa ja asui Peltola-nimisessä torpassa. Samoin, että kun muistokivi nyt on näkyvällä paikalla Tokeensalmen sillan kupeessa, sille laitettaisiin merkiksi paikalle ohjaava viitta.  
  Tokeet rakennettiin aika korkeiksi, vesi nousi ja siinä oli jonkinlainen vesiputouskin, koska vieläkin on nykyisen sillan alapuolella veden syövyttämä syvä kuoppa. Onko siinä ollut mahdollisesti mylly? Vanhanmyllynjoen nimihän viittaa siihen. Jos Valasjärven ja Pohlammen välillä oli aikanaan vedellä käyvä mylly, voisi olla näin: Kun Pohlammen vedenpinta nousi ja tuli vesiputous, rakennettiin siihen uusi mylly! Oli vanha ja uusi mylly. Näinkin voidaan ajatella.
  Nykyisin ei ole myllyä eikä tietoakaan siitä. Tokeensilta on lahonnut ja korjattu monta kertaa. Mutta siitä kulkee nyt valtion kunnossa pitämä maantie. Ihmiset kulkevat ja muistot elävät. 
  Tällaista oli siis Tokeensalmentiellä yli sata vuotta sitten.


Tokeensalmen läntinen puoli

Lahtela, Puraala, Ruusula, Louhela, Takala, Kiertomäki

Kylän jakoi kahtia vesistö, jossa oli Tokeensalmi ja Tokeensilta, jonne on matkaa Harjun kaupalta noin kaksi kilometriä. Paikka oli saanut nimensä salmella aikanaan olleista "tokeista", jotka patosivat yläjuoksulla olevia vesiä. Tokeilla oli ollut jonkinlainen vesiputouskin, joka oli syövyttänyt salmen saviseen pohjaan noin neljä metriä syvän kuopan. Paikalla aikoinaan olleesta, vesivoimaa käyttäneestä laitoksesta ei ole tarkempaa tietoa. Salmi oli pengerretty ja sen yli oli rakennettu Tokeensillaksi nimetty silta. Tokeensalmen tie, jota aikaisemmin oli nimitetty Nääsiläntieksi, jatkui Nääsilänmutkan perukoille asti.

  Juuri ennen siltaa on Lahtela‑niminen itsenäinen pieni tila, jossa oli Aaltosen Jussin kauppapuoti. Jussi asui siinä vaimonsa Amandan (Mantan) ja poikiensa Kaukon ja Arvin kanssa. Kävin siellä lapsena monilla pikku kauppa-asioilla ja sain aina palkaksi "hilkun", joka oli 25 penniä sen aikaista rahaa.
  Heti sillasta yli mentyä oli kolmen tien risteys. Vasemmalle kääntyi Puraalaan, keskimmäinen suoraan Nääsilän mutkalle ja oikealle Kujansuuhun ja Ruusulaan.  
  Puraalan  virallinen nimi on Purasalmi, mutta kun oli Tokeensalmikin, niin kyläläiset nimittivät Purasalmen talon selvyyden vuoksi Puraalaksi. Siellä asuivat juuri avioituneet Lauri ja Ida Virtanen. Heillä ei vielä kouluun mennessäni ollut muita lapsia kuin Arvo-niminen poika. Myöhemmin niitä syntyi useita. Arvon lisäksi syntyi vielä Leila, Simo, Ilpo, Jouni, Irmeli, Olli, Valto ja Riitta. 
 Ida Virtanen nimitti miestään Lauria rattoisasti-  Puraalan pojaksi-  jota nimeä sitten naapuritkin usein käyttivät. Tämä oli minusta silloin jotenkin kodikasta ja mukavaa. Myöhemmin siellä asui myös Idan äiti, Ida Pesonen, viettäen heillä vanhuuden päiviään.
  Melkein tienhaaraa vastapäätä edessä vasemmalla on Kujansuu ja sen asukkaat olivat Taavi ja Saara Ranta. Tytärkin heillä oli, mutta en häntä muista, hän oli jo muuttanut pois kotoaan. Harjun kaupalta on matkaa Kujansuuhun runsas kaksi kilometriä. Puraalaan on vähän enemmän ja Ruusulaan noin kaksi ja puoli kilometriä. Taavin ja Saaran jälkeen Kujansuussa asuivat Viitalat, Martta ja Eino. Viitalan rouvan Martan isä oli suutari Janne Ojanen, josta Järvisen Matti jo kertoi, kun Oskar Carlson väitti häntä kommunistiksi. Suutarinverstashuone oli vuokrattu Aaltosilta Lahtelasta. 
  Kun Ojanen muutti sieltä pois, asui siellä Herman Tammela vaimoineen. Hän oli siirtolaisia, eläkkeellä oleva veturinkuljettaja Viipurista. Hän oli hyvin avulias, kätevä käsistään ja pidetty kylänväen keskuudessa 
  Ruusula sijaitsee luonnonkauniilla paikalla pienen Pohlammin rannalla. Sitä ympäröivät lapsuusaikanani kauniit koivikkometsät, mutta pohjois- ja luoteispuolella tuuheat kuuset. Itä ‑ja kaakkoispuolella ovat Pohlampiin loivasti viettävät pellot. Lammen ja rakennusten väliin jää muutaman metrin korkuinen pieni nimeltään Kokkokallio. Vaikka kotini nimi oli Ruusula, ei siellä kuitenkaan ollut yhtään ruusua ennen kuin vanhempani niitä istuttelivat.
  Ruusulan torpan rakennus oli ollut suuri mutta 1900-luvun alkupuolella siellä oli ollut tulipalo, jossa puolet rakennuksesta oli palanut ja vain kamarit jäivät jäljelle. 1800-luvulla siellä oli  kirkonkirjojen mukaan asunut kolme torppariperhettä. Tuomas Mikonpoika vaimonsa Kaisa Erkintyttären, Aatami Kustaanpoika vaimonsa Karoliina Erkintyttären ja Juhani Rieti Tuomaanpoika Eeva Stiina Aatamintyttären kanssa. Kaikilla heillä oli ollut myös lapsia.
  Ruusula oli tyypillinen pienviljelystila. Maata oli kaikkiaan 58 ha, josta peltoa 16 ha. Tilalla oli kymmenisen lehmää, muutamia hiehoja ja vasikoita. Oli sikoja ja kanojakin omiksi tarpeiksi. Kun isä oli kova hevosmies, oli aina kolme, neljä hevostakin tallissa. 

Se oli ollut aikanaan Karhulan torppa, joka on lohkaistu Pohjolasta. Ruusulan osti Karhulasta Mäiseli‑niminen mies. Isä puolestaan osti sen Mäiseliltä 5.11.1915 vahvistetulla kauppakirjalla. Isä olisi ostanut Peltolan torpan, mutta Tervala ei sitä hänelle myynyt ja niin hän osti Ruusulan. Hän oli ihastunut erityisesti talon ympäristön kauneuteen, niin kesällä kuin talvellakin. Mutta kaikki tilan rakennukset vanhempani joutuivat uusimaan. Mukaan luettuna myös vanhan, pienen jo ränsistyneen asuinrakennuksenkin.

  Ruusulassa, joka oli kotini, asuivat vanhempani Emil ja Hilma Peltonen sisarusparveni kanssa. Meitä oli silloin viisi, kun aloitin koulunkäyntini. Liisa, Toivo, Linne, Mikko ja Maija.       Myöhemmin syntyivät Leena, Timo ja Tapio, joten meitä oli elossa kaikkiaan kahdeksan. Ruusulan ohi mentiin peltojen halki Laurilaan, Savipellon torppaan, jossa silloin asuivat Hilma ja Vihtori Piilola lapsineen Paulin ja Urpon kanssa ja muuttivat sieltä Joutsaan.
  Kun meidän asuinrakennuksemme ja ulkorakennus, jossa oli käymälä, olivat valmistuneet, olin silloin noin kuusivuotias. Kun uuden käymälän lattian alle jäi pieni hyvä tila pienten poikien askarrella, olimme siellä usein Pauli Piilolan kanssa nikkaroimassa. Tein siellä hänelle ohjattavan auton, jota toisen perästä työntäen autossa istuja ohjasi. Pauli ihastui tähän ja myin tämän hänelle, josta hän toi minulle maksuksi hyvät sukset. Olin kovasti ihastunut niihin, mutta vanhemmat purattivat kauppamme ja meitä harmitti Paulin kanssa. Myöhemmin siellä asuivat Herman ja Lotta Pynnönen, lapseton pariskunta.
  Ruusulasta pääsi myös Karhulaan, vaikka ei hyvää tietä ollutkaan. Sinne johti polku ja matkaa oli vain reilun kilometrin verran. Kummini, Aino ja Vilho Pohjola, asuivat siellä silloin viiden lapsensa kanssa. Karhulasta on Matti Järvinen kertonut jo paljon.
  Sillan kahta puolta olevat lammet olivat nimiltään, sillalle Harjun kaupalta tultaessa itäpuolella oikealla Pohlampi, ("Pohlamp murteella") ja vasemmalla länsipuolella Kilpilampi, ("Kileplamp murteella") 
  Kaikki muutkin Tokeensillasta eteenpäin olevat talot olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta, itsenäisiksi lunastettuja entisiä torppia, joissa niiden omistajat silloin asuivat. Puraalan tietä päästiin myös Tuomiojalle ja Rantalaan. Tuomiojalla, jonne on matkaa noin lähes kolme kilometriä, asui Selma Palm tyttärensä Eilan kanssa.
  Rantalassa taas asui Kalle Palm vanhempi Olga-vaimonsa ja perheensä kanssa. Matkaa sinne on reilut kolme kilometriä. Lapsia Rantalassa oli paljon, osa jo avioituneita. Vanhin oli Kalle, (Kalle Palm nuorempi), Selma, Eeli, Matti, Tuure, Otto, Kaisu, Liisa ja Ester. Liisa oli syntynyt 1917 ja Ester 1921, joka oli nuorin ja minun ikäiseni. Liisalla ja Esterillä oli hyvät lauluäänet.
  Vanhemmalla Palmin Kallella oli usein hyviä hevosia. Hän koulutti hevosiaan siten, että kun niitä kielsi, menivät ne sitä kovempaa. Kallella olikin täysi työ kieltäessään hevostaan kylän kohdalla tai jossain muulla kohdalla halutessaan näyttää hyvää hevostaan. Tämä oli kyläläisistä hauskaa.
  Keskimmäinen tie jatkui Nääsilään saakka. Siinä oli noin 3,3 kilometrin päässä tienhaara vasemmalle Louhelaan, jossa asuivat Pertti ja Hanna Sirén. Heillä oli lapsia, Martta, Elli, Hanna, Aili, Veikko ja Mauno. Matkaa Louhelaan oli noin 3,6 kilometriä. Veikko ja Mauno olivat ikä- ja koulutovereitani. Ja Veikon kanssa menimme yhdessä sotaväkeenkin.
  Louhelan kohdalla tien oikealla puolen oli Takala, siellä asui Erkki Mäkinen, Louhelan vävy, vaimonsa Martan kanssa Lapsia heillä kouluun mennessäni silloin kaksi, Elssi ja Esko, myöhemmin heitäkin oli suuri perhe, kun lisäksi syntyivät Eero, Eine, Eino, Matti, Mikko ja Marja. Erkki oli minulle hyvä kaveri, vaikka olikin vanhempaa ikäluokkaa. Hän oli kotonani renkinä silloin kun synnyin. Hän opetti ja auttoi minua monessa asiassa, joita kiitollisena muistelen ja olen kirjoittanut hänestä paljonkin. Hän oli syntynyt Sysmän Nuoramoisten Uutelassa ja oli hänellä veljiä ainakin Aatu ja Kalle. Kuvaavaa oli, että Erkki joutui sisällissodassa punaisten puolelle ja Kalle valkoisten. Elikkä, kenen rekeen joutui.
   Louhelantietä eteenpäin kaupalta noin neljän kilometrin kohdalla vasemmalla oli Kiertomäki. Antti Kuusinen asui perheineen Kiertomäessä. Heidän lapsiaan olivat Meeri ja Allan. Hänen vaimollaan Maria Aaltosella niitä oli useampiakin lapsia. Heistä Matti ja Antti, minua noin 15 vuotta vanhempia, olivat meillä kotona töissäkin. 
  Antti Kuusinen oli kyläkunnan puimakoneiden syöttäjä ja hänestä hänen omituisuuksineen kyläläiset pitivät. Usein minäkin jouduin siellä käymään asioilla. Aina kun menin sinne sisälle, minun oli vaikea hengittää. Vasta jälkeenpäin sen ymmärsin, että siellä oli vain niin huono ilma. Heillä oli hoidettavana vanha täti, en tiennyt kuka, mutta huoneessa oli tuuletuksen puute.
  Kerran Antti oli sinne mennessäni syömässä, enkä halunnut häntä häiritä kun hän oli jo lopettelemassa. Pian hän lopettikin, pani kädet pöydälle ristiin ja sanoi: "Jumalalle kiitos ja pirulle paska". Jos mikä, niin tämä, oli minusta pahaa, rienaamista. Olin tottunut kotona hartaampaan ja kauniimpaan tapaan ruoan kiittämisessä.
  Vanhuutensa päivät Antti vietti Hartolan Kunnalliskodin talonmiehenä. Jouduin asioimaan siellä usein jossa tapasin aina hänet ja olin hänen juttusillaan. Muistelimme aikoja entisiä.


Rantomäki, Ojala, Riuttala Hakala, Peltola, Ahola ja Nääsilä

  Tie päättyi silloin Rantomäkeen. Rantomäessä asui "Tongin Roope" Robert Stång vaimonsa Josefiinan kanssa. Stångin lapset olivat jo minun vanhempieni ikäisiä, joten en niistä voinut lapsiksi ketään noteerata. Sinne oli kaupalta matkaa noin 4,7 kilometriä. Rantomäestä pääsi silloin jonkinlaista polkua pitkin Aholaan ja päin vastoin. Nykyään siinä on autolla ajettava tie. 
  Tokeensalmen tie jatkui Louhelan tienhaarasta suoraan oikealle. Lähes neljän kilometrin kohdalla siitä erkani tie oikealle Saari-nimiseen taloon, jossa Albin ja Hilma Nylundin perhe asui. Saaren lapset kävivät koulua samaan aikaan kuin minäkin. Vanhin oli Veijo, sitten Aulis, Aila Helvi ja Alpo. Saaren taloon tuli matkaa yli viisi kilometriä. Talon isäntä, "Suare Alapi", niin kuin häntä kylän murteella nimitettiin, oli jaloistaan invalidi, mutta toimeen tuli ja hoiteli hommat. Liekö ollut polion uhri? Hän oli oikein hauska mies muuten.    
  Tokeensalmentietä parisataa metriä eteenpäin Saaren tienhaarasta oli Ojala, meidän vaarin ja mummin, Taavetti ja Olga Ojalan koti. Myöhemmin heidän lisäkseen siellä asui isän sisko Hilma-tätimme miehensä Anttonin ja heidän lastensa Esterin ja Aunen kanssa. He olivat ostaneet talon ja olen heistä jo kirjoittanut muistelmissani paljon, kuten monista muistakin. Ei tässä nyt tämän enempää, mutta monta hauskaa muistettavaa sieltä on. 
  Riuttala oli seuraava paikka, noin neljä- ja puoli kilometriä vasemmalla, ja siellä asui silloin Veeti-niminen mies ja myöhemmin Nestor Tamminen. 
  Sitten seurasi Huovila, noin 100 metrin päässä edelleen vasemmalla, asukkaina oli Malakias Järvinen vaimonsa Eedlan ja Eino-poikansa kanssa. Toinen poika Lauri oli jo maailmalla. 
  Seuraavana oli kylän toinen Hakala, jossa Nestor ja Sandra Rantanen, "Iso-Nestor ja Kirkas-Sandra" asuivat. Heidän lapsistaan muistan hyvin Aliina Rantasen, jolla oli Eino-niminen poika, minua vuoden pari vanhempi. Olihan heillä muitakin lapsia, Vilho, Bertta, Olga ja Siiri, mutta heistä minulla on heikko muistikuva. Vilhon muistan kun hän käveli joskus kotini ohi. Hän oli silloin Savipellossa tai Karhulassa työssä.   
  Peltolan talo oli Tokeensalmentien päässä oikealla, minne kylätie silloin päättyi. Peltolaan oli matkaa Harjun kaupalta lähes viisi kilometriä. Siellä asui Lauri Valkeajärvi vanhan äitinsä kanssa, joka oli kovasti vieraanvarainen. Hänellä oli sellainen tapa että odotti kahvipannu kädessä, kunnes vieraan kahvikuppi tyhjeni, jonka jälkeen hän kaatoi lisää kahvia.
  Kun Laurille hommattiin vaimoa, oli äiti paras auttaja. Lauri itse oli kovasti mammanpoika ja kyseli neuvoja. Äiti hankki morsiamen ja heille laitettiin yhteinen vuode kamariin. Laurille kaikki oli uutta ja hän kyseli neuvoja eri tilanteisiin. Kun äiti sammutti valot, Laurille tuli hätä. Hän kyseli neuvottomana. "Äiti, äiti, mitäs minä nyt teen?” Se oli kuitenkin liikaa morsiamelle, hän otti kamppeensa ja lähti. Tästä levisi tieto kylälle ja vieläkin kysellään: Äiti, äiti, mitäs nyt tehdään?
  Peltolasta haarautui tie vasempaan Aholaan, jossa räätäli Otto Pesosen ja vaimonsa Hilma asuivat. Lapsia heillä oli Elvi, (käytti myöhemmin nimeä Annikki) Reino, Aili, Aimo, Pentti, Raimo, Esko, Urho ja Satu. Lapsista vanhimmat kävivät kansakoulua silloin kuin minäkin, mutta nuorimmat syntyivät vasta kouluun menoni jälkeen. Matkaa Aholaan oli melko tasan viisi kilometriä.
  Pojista Reino oli siinä iässä, että joutui puolustamaan maatamme ja kaatui rintamalla. Hän oli yksi niistä kertomistani ja kaatuneista Pohjolankylän pojista, jotka joutuivat antamaan kaikkensa isänmaamme hyväksi. 
  Peltolasta haarautui tie myös oikealle, Karpaleelle ja Vanhalle eli Isolle Karpaleelle, joissa asuivat Onni ja Sulo Stång kolmistaan Sohvi-emäntänsä kanssa. Matkaa Karpaleelle tuli noin viisi ja puoli kilometriä. Kolmekymmenluvun puolivälissä Onni avioitui ja sai paljon lapsia, kuten Matti Järvinen siitä jo kertoi. Mutta Sulo eleli Sohvinsa kanssa ja he ottivat Aholasta Aimo-nimisen pojan melkein omaksi lapsekseen. Usein oli toivotukset kutsuissa tai hautajaisissa, "Sulo, Sohvi ja Aimo".
  Tokeensalmentien jatkeena oli "Niäsilän mutka", kuten Tokeensalmentien perämutkaa nimitettiin. Tien varrella vasemmalla on Kalliola ja siellä asuivat Edvard (Eetu) ja Naimi Lahtinen perheineen. Lapsia heillä oli Helmi, Onni, Anni, Vilho ja Arvo. Matkaa oli lähes kuusi kilometriä. 
  Nääsilässä asui Edvard Lahtisen veli, Ilmari Lahtinen ja vaimo Iida, joka kuoli 30-vuotiaana vuonna 1933. Orvoksi jäi neljä pientä lasta, Lea, Pentti, Lilja ja Jaakko. Viimeisenä oli Suvimäki tien päässä, yli kuusi kilometriä Harjun kaupalta. Suvimäellä asuivat Toivo ja Manta Suvimäki lapsineen, joista muistan Impin ja Taiston. Impin muistan kouluvuosilta.
  Useat talot olivat entisiä Pohjolan torppia, joiden aikaisemmista asukkaista minulla ei ole tietoa. Kylän asukkaat olivat silloin kovan työn raatajia, olivatpa he sitten itsenäisiä talollisia, mäkitupalaisia, metsätyöntekijöitä, muonamiehiä tai muita palkollisia. Työpäivät heillä olivat pitkiä ja toimeentulo useilla köyhyyden rajamailla. Torppansa itsenäisiksi lunastaneet olivat velkaisia ja pakkohuutokaupat yleisiä. Elintason niukkuus näkyi ehkä selvimmin pukeutumisessa. 
  Tytöillä oli hameet tai muut koltut ja pojilla yleisesti polvihousut. Näin säästettiin kallista kangasta. Kudottiin pitkiä sukkia kotilampaista saaduista villoista. Kyläsuutarit, räätälit ja ompelijat kiersivät taloissa. Kaikki jalkineet yritettiin tehdä kotona kasvatettujen eläinten vuodista. Vaatteita tehtiin paljon kotipellon pellavista ja lampaan villoista kehrätyistä langoista. Ja niistä edelleen kotona kudotuista kankaista. Melkein jokaisessa talossa ja mökissä oli silloin kangaspuut. 
  Tehtiin myös tallukoita talveksi kuiville keleille. Usein se kävi siten, että sukkiin punottiin hamppunarusta pohjat ja vähän reunoja. Niillä oli kevyt juoksennella etenkin koulussa väli- tai voimistelutunneilla. Kouluaikana märillä keleillä minun jalkani olivat aina märät.
  Ihmettelin usein iltaisin, miksi aikuisilla miehillä oli kuivat jalat kun he riisuivat saappaansa. He osasivat hoitaa ja rasvata jalkineitaan, mutta meidän lasten oli toisin, eikä meillä saappaita ollut, nahkaisia heikkokutoisia kenkiä vain. Kumijalkineet tulivat vasta 1930-luvulla ja olivat aluksi kalliita.
  Myös nahka oli kallista. Esimerkiksi monet vanhat miehet säästivät siten, että he nahkaisen vyön asemasta käyttivät kotitekoista hamppunarua housunkannattimina. Hamppua sai silloin viljellä, ei se ollut kiellettyä, eikä sitä luokiteltu huumekasviksi niin kuin nykyään. 
  Vasta kun olin jo kansakoulussa, rupesivat poikien housunlahkeet pitenemään. Ensin ne pitenivät vain vähän polven alapuolelle ja sitten vähitellen täyteen pituuteen. Mutta tytöt kävelivät hameissaan vielä kauan sen jälkeen. Oli pakko säästää joka paikassa. 
  Kaikista säästötoimenpiteistä huolimatta alkoi 1920‑30-lukujen vaihteessa todellinen pula‑aika. Monilta loppui työ ja leipä ja useat perheet elivät sosiaaliavun turvin. Kotonani me saimme kuitenkin kaiken ruuan ja osan vaatteistakin. Kaupasta ei tarvinnut paljon ostaa, ehkä vain kahvia ja sokeria. Me lapset olimme monasti kahvilakossa ja saimme vanhemmiltamme siitä pienen rahakorvauksen. En minä vielä silloin siitä pula‑ajasta juuri mitään ymmärtänyt. Ihmettelin vain, mihin minun taskurahani katosivat?  Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, että pula-ajasta se rahan puute johtui.
  Tässä se Tokeensalmentie Nääsilän mutkineen ja kaikkine taloineen olikin ja on vieläkin. Nyt ovat asukkaat vaihtuneet ja muutamia asuntoja on tyhjillään, joitakin on purettu pois tai ne ovat kesäasuntoina. Aikoinaan niitä oli kaikkiaan yli 40 asuntoa, kartano ja koulu mukaan lukien. Asutus oli tiheää. Suurimmassa osassa asunnoissa oli suuria perheitä. Väkeä silloin oli todella paljon. Kaikkia en ehkä jaksa enää muistaa, onhan siitä aikaa jo noin 70-80-vuotta, mutta näin silloin asuttiin. Kylän elämä sykki rikkaasti, ja minäkin sain siitä osani.


Hilmanpäivät

Erityisesti minulle on jäänyt mieleen äidin pitämät nimensä mukaiset 'hilmanpäivät'. Kylällä pidettiin siihen aikaan hyvin usein kaikenlaisia 'kissanristiäisiä'. Meillä kotona pidettiin vuosittain hilmanpäivät, jotka olivat niistä yhdet. Ne olivat joka vuosi, marraskuun 21. päivänä. Se oli tavallaan kuin kekrijuhla. Jokseenkin kaikki kyläläiset olivat silloin meillä koolla.

  Minusta oli mukavaa kuunnella sitä puheen sorinaa ja usein nukahdin sitä kuunnellessani sänkyyn tuvassa, jossa suurin osa vieraista oli. Juhlassa tarjottiin kahvia ja sahtia, ne kirvoittivat kielet. Mitään muita väkeviä ei meillä koskaan sellaisissa juhlissa tarjoiltu. Tällaiset olivat hilmanpäivät silloin.
  Tällaiselta kylä näytti silmissäni 1920-  1930 luvuilla. Kun vartuin vanhemmaksi alkoivat menneet asiat minua kiinnostaa. Sainkin pari hyvää kertojaa, Väinö-setäni ja Matti järvinen, joilta sain paljon vanhaa arvokasta tietoa ja olan kertonutkin jo niistä.
  "Täällä me kansakoulua kävimme, kasvoimme aikuisiksi ja lähdimme sotaan maatamme ja kyläämme puolustamaan. Miehet sotimaan ja naiset heitä auttamaan, lotiksi ja sairaaloihin". Näin kirjoitin alussa lukijalle! Mutta kyllä tämä maa ja kotikylä meille kalliksi tuli, kun niin moni nuori joutui antamaan kaikkensa kotiamme puolustaessaan. Toiset talvi-, toiset jatkosodassa.
  Kun meiltä talvisodassa riistettiin suuri osa maatamme, emme lähteneet jatkosotaan "Suur-Suomea" luomaan, vaan teimme velvollisuutemme. Kyllä se jonkin verran harmitti, kun saimme palata lähtöpaikallemme sodan päätyttyä, monta kaveria kentälle jääneinä. Monet heidän lisäkseen haavoittuivat ja saavat kärsiä niitä vaivoja koko loppuelämänsä ajan. Kukapa voinee mitata ne kärsimykset, mitä kullakin on tuomisina ja muistona tuolta ajalta. 
 Viisikymmentäluvulla paloi Pohjolan vanha puinen kansakoulu, jossa me aikanaan koulumme kävimme. Nyt siellä on uusi koulurakennus, sekin jo yli 50-vuotias. Koulun seinällä on kaatuneiden muistolaatta, jossa on yli kaksikymmentä maamme ja kotikylämme puolesta kaatuneen nimeä ja joista muutamat kaatuivat melkein viime tunteina. 


Isänmaan puolesta 1939 - 1945

  • Mikko Hynninen
  • Paavo Ihanajärvi
  • Reino Järvioja
  • Verner Kilpinen
  • Olavi Korte
  • Allan Kuusinen
  • Vilho Lindelin
  • Antero Majasto
  • Vilho Miettinen
  • Lauri Nurminen
  • Reino Pesonen
  • Abel Pöyry
  • Viljo Saxberg
  • Aimo Tervala
  • Oskar Toniainen
  • Pentti Tuomivirta
  • Toivo Tuomivirta
  • Vilho Vesanen
  • Toivo Vilkman
  • Martti Vuori
  • Pauli Vuori


  Täällä kotikylässä me kasvoimme, leikimme, kävimme koulua, urheilimme, olimme kavereita ja ystäviä. He antoivat kaikkensa puolestamme, jotta meillä saisi jatkua se yhteiselämämme, joka meitä yhdisti ja joka oli meille kaikille oli rakasta ja kallista. 
  Vaikka olen jo kertonut opettaja Ruohtulasta, joka oli yksi tärkeä vaikuttaja kylässämme, kannattaa hänestä vielä mainita. Vaikka hän oli 1938 täyttänyt 60 vuotta, ei hänen tarmokkuutensa ollut vielä lamaantunut. Kun talvisota oli käyty ja meitä 1919,- 20 ja- 21 vuosikertaisia lähti paljon armeijaan ja jouduimme sitten jatkosotaan. Hän piti keväällä 1941 meille lähtijöille ja myös lomalaisille oikein läksiäisjuhlat Pohjolan koululla. Meitä oli siellä kymmenkunta poikaa "sotaanlähtijöitä”, alokkaaksi menijöitä ja lomalaisia. Tämä oli mielestämme huippuhetki, emmehän me, eikä kukaan muukaan tällaista arvannut. Olihan jo talvisodassa moni Pohjolan kansakoulun käynyt kaatunut tai invalidisoitunut aivan viime tunneilla. Mutta jatkosotahan meitä vasta oikein verotti. Noista yli kahdestakymmenestä kaatuneesta oli suurin osa juuri opettaja Ruohtulan oppilaita ja tämän lisäksi olivat vielä sodassa invalidisoituneet. Siksi tämä lieneekin ollut hänelle raskas isku juuri siitä syystä, kun hän oli ollut heidän opettajansa.

Kotikylän ruoat ja juomat

1900-luvun alkupuolella kylässämme syötiin aika alkeellisesti. Läskisoosi, perunat ja ruisleipä, siinä ne ruoat silloin olivat. Lisäksi olivat kala, suolainen, paistettu ja keitetty, ne kuuluivat silloin ruokavalioon. Kalaa pyydystettiin merroilla, rysillä, verkoilla, koukuilla ja jopa joskus vedettiin nuottaa. Ruista kasvatettiin paljolti kaskimaissa leipäviljaksi, kuten myös muitakin viljalajeja

  Lehmät ja teuraseläimet olivat tyytyväisiä laitumiin, lypsivät ja kasvoivat hyvin. Syksyisin teurastettiin, sika- ja nautaeläimet ja pantiin suolaan. Tavallisesti ensimmäinen verinen suolavesi otettiin pois ja keitettiin toinen puhdas suolavesi ja siinä lihat säilyivät hyvin, jopa kesänkin yli. Sieltä niitä otettiin tarpeen mukaan ja paistettiin suuria kimpaleita leivinuuneissa. Sianlihasta leikattiin myös viipaleita, että saatiin kastiketta ja "läsksoosia". Piimä, leipä, voi, peruna ja läski, ne olivat tavallisen ruokapöydän antimet. 
  Kerrottakoon tässä nyt pieni esimerkki punajuurien ja sienien syönnistä. Naapurimme Kujansuun Taavi, Taavi Ranta, josta olen jo kertonutkin, oli kerran meillä syömässä ja söi kotonani ensi kerran punajuuria ja ihmetteli: "Muassakos näetäkin kasvua?”
  Hauska tapaus oli myös kun toinen naapurimme väitti ettei hän voi syödä sieniä. Meillä kotona oli tehty läskisoosin jatkeeksi sienikastiketta siten, että suuria mustarouskun palasia laitettiin sianlihan jatkeeksi rasvaiseen kastikkeeseen. Sienipalat muistuttivat sianrasvassa kyllästettyinä paljon läskiviipaleita. Kun oli sota-aika ja etenkin lihaa oli vähän kävi siinä näin. Naapuri luuli sienipalasia lihapaloiksi ja kehui: "Kyllä oli hyvät ruoat, sain kerrankin syödä läskipalasia oikein mahan täydeltä!” Tämä toinen naapuri oli se Kiliaan Rajala, joka kertoi minulle Selän emännän kuolemasta myymälänhoitaja Väinö Majaston huutokaupassa 1938.
  Kalaa oli kylän pienissä järvissä jonkin verran. Sitä pyydystivät etupäässä ranta-asukkaat, mutta joskus pyydettiin nuotallakin. Silloin saalis jaettiin talojen manttaalien mukaan. Kerran oli nuotanvedon vuoro Pohlammissa ja minäkin nuorena poikana olin mukana katsomassa. Karhulan isäntä, Heikki Hyyryläinen johti porukkaa. Oli lauha suojasää ja laitettiin riukuja ylösvetoavannon ympärille, että jää kestäisi. Kaloja tuli kuitenkin enempi kuin arvattiinkaan ja kun vesinen nuottakin painoi, niin lopulta upposi koko nuotta ja vetoporukka järveen. Kyllä heille tuli kiire etteivät pahemmin kastuisi. Kalat jaettin ja porukka oli tyytyväinen. Nuottaa oli vedetty jo monessa järvessä ja tähän päätettiin lopettaa. Nuotta vietiin erääseen nuottavajaan kuivumaan ja siihen nuotanveto loppui.                  
  Ei silloin juuri vihanneksista mitään ymmärretty. Kaksi-kolmekymmentälukujen vaihteessa. Vasta sen jälkeen kun Martat niihin aikoihin alkoivat toimia ja pitivät kylässämme useita ruoanlaittokursseja, joilla neuvottiin myös kasviksien ja vihannesten käyttöä tulivat useat juurekset ja vihannekset suosituksi ja käyttöön monissa talouksissa. Näin ravintotilanne parani huomattavasti entisestään.
  Juomatilanne oli vanhaan aikaan veden lisäksi melkein kokonaan maidosta saadun piimän ja piimäheran varassa. Kenellä oli lehmä pari, käytettiin maito tarkkaan voin ja juuston valmistukseen. Voin teossa syntyi hyvää kirnupiimää. Kun maidon kerma oli kuorittu vointekoa varten, hapatetiin maidosta myös "kokkelipiimää" ja siitä taas saatiin piimänheraa. Sitä säilytettiin jossain viileässä paikassa ja piimänhera oli hyvää pitämään janoa. Tehtiin myös juomakaljaa, joka ei ollut alkoholipitoista ja sitä käytettiin samoin kuin piimänheraa.
  Entä sitten sahti. Se oli paikkakunnan juhlajuomaa. Se oli suuritöistä ja sitä tehtiin tärkeimmiksi pyhiksi ja suurimmiksi juhliksi. Mutta oli muutamia taloja joissa sitä oli melkein aina. Sitä säilytettiin kellareissa tai perunakuopissa, eikä sen annettu liikaa käydä. Liian käyneenä sitä juodessa humaltui, eikä siitä ollut muuksi kuin kännijuomaksi.
  Häihin, ristiäisiin, syntymäpäiville, tärkeisiin juhliin ja talkoisiin piti aina olla sahtia. Jos se puuttui, katsottiin pidot laihoiksi. Sitä voitiin käyttää oikein tai väärin. Vähän käyneenä ruokajuomana se oli paikallaan, mutta paljon käyneenä sitä käytettiin vain humaltumiseen.

KAHDEKSAS LUKU

Matti Järvinen kertoo Pohjolan kartanon historiaa

Juho Pohjola osti Pohjolan kartanon

Suur-Sysmässä oli Juho Snällin syntymän aikoihin Malmgård-niminen ratsutila. Se oli ruotsinvallan aikana järjestetty ikäänkuin varmuustekijäksi, sillä Venäjän raja oli silloin Mäntyharjulla ja tiedettiin syyt, jotka aiheuttivat Gustav Adolf Sockenin eli Hartolan perustamisen ja Sysmästä irroittamisen 1784.

  Heinolan Paason Paloniemeen, jossa rusthollari Kustaa Pessala asui, oli kuulunut huhuja ruotsalaisessa omistuksessa olevan Malmgårdin mahdollisesta myynnistä. Juho Pessala innostui kuulemastaan, ajatteli että vaihtelu virkistäisi ja lähti kyselemään tilannetta. Snällin  Jussi ei tiennyt oliko Malmgårdia kaupattu vai oliko ostaja sitä ensin kysellyt. 
  Rusthollari Johan (Juho) Andersson Pessala oli syntynyt 18. 3.1824. ja vaimo Carolina Silvander 1814. Heidät oli vihitty 1843. Carolina oli kuollut 40-vuotiaana 1854. Lapset: Anders Johan syntyi 1844, Susanna 1845 ja Josef 1847. Anders Gustaf (Antti Kustaa) syntyi 20.11.1849, mutta oli kuuromykkä.  Rusthollari meni uuteen avioliittoon Eva Lisa Salomonintyttären kanssa, joka oli syntynyt  2. 8.1834 ja heille syntyivät lapset, Maria 1859 ja Matilda 1867.
  Malgårdin rusthollissa Pohjolassa, asuivat samaan aikaan Otto Tandefeldin leski Johanna Sofia Albertina Segerstråle s. 10.4.1809 ja poika Albert Emil Tandefelt s. 30. 9.1847.

Tandefeldit olivat ruotsalaista aatelissukua ja he myivät Pohjolan kartanon Johan (Juho) Pessalalle, joka muutti sinne lapsineen ja muuti myös nimensä rusthollari Pohjolaksi.

  Juho Pessalan tytär Maria meni naimisiin 1874 Sysmäläisen Otto Johanssonin kanssa ja heille syntyi viisi lasta, muiden muassa kaksi poikaa: Karl Oskar 24. 4. 1877 ja Otto Vilho 14.11.1889.
 Juho Snäll, täytettyään parikymmentä vuotta, tuli omien sanojensa mukaan Pohjolan kartanoon ja oli siellä myöhemmin täysivaltainen tilanhoitaja. He asuivat Malmgårdissa, Pohjolan Toivola-nimisessä asunnossa noin 300-400 metriä kartanosta.
  Järvisen Matti muisteli, että hän joka myi Pohjolan kartanon Pessalalla oli Tandefelt, mutta heitä oli niin monta, ettei muistanut hänen ristimänimeään. Mutta hänen veljensä oli Ernst Tandefelt, joka ampui sisäministeri Heikki Ritavuorta selkään Nervanderinkatu 11 kohdalla helmikuussa 1922. Tämä on tietääkseni ainoa poliittinen murha Suomen historiassa, Matti lopetti. 
  Otimme selvää, että kertoman mukaan myyjänä oli ollut Albert Emil Tandefelt ja Pohjolan nykyinen päärakennus oli rakennettu jo 1860-luvun loppuvaiheilla. Vuosilukumerkintä 1867 löytyy kartanosta ja 1876 navetan kivijalasta. 
  Järvisen Matti kertoi Toivolan Jussin kertoneen niistä vaiheista kun Heinolan Paasosta, Paloniemen kartanosta kotoisin oleva isäntä, Juho Pessala, lähti ostamaan Pohjolan kartanoa Tandefeldiltä Hartolasta. Se lienee ollut 1870-1871 vaiheilla. Silloinhan Pohjolan kartanoa hallitsi siis täysin ruotsalainen aatelissuku ja oli se silloin Malmgård-nimellä. Järvisen Matti kertoi edelleen Pohjolan kartanon myynnistä ja sitä ennen syntyneistä taustatekijöistä sekä muistakin asioista, mitä kaikkea siellä oli ollut, aina Mykkä-Kustaata myöten. 
  Yllättävän helposti Toivolan Jussin mielestä Pessala kykeni Pohjolan kartanon ostamaan. Hän oli syntyjään suomalaista talonpoikaissäätyä ja näin omistus vaihtui ruotsalaisilta suomalaiselle Juho Pessalalle.
  Silloisessa Paloniemessä oli niin paljon maata että tästä johtuen Pohjolan kartanon vaihto kävikin helpommin. Vaikka silloin ei tunnettu näitä pankkirahoituksia, mitä tänä päivänä on, omaisuus oli silloin rahaa, niin tässäkin tapauksessa. 
  Kun kartanon omistajaksi tuli Juho Pessala, hän muutti kartanon nimen Pohjolaksi. Näin Malmgårdista tuli Pohjola ja hän halusi juhlistaa, ehkä vähän pöyhistelläkin, ja muutti myös sukunimensä Pohjolaksi. Samalla Pessala unohtui ja sukunimestä tuli Pohjola. Näin vaivattomasti häneltä kävi nimen muutto siihenkin aikaan.        
  Mutta kun tällaisella kartanon isännällä täytyi olla myös arvonimi, hän otti puhuttelu ja arvonimekseen 'Rusthollari' ja hänen hautakivessäänkin on Rusthollari. Ehkä nimi liittyi ratsuväkeen, koska kartano oli entinen ratsutila ruotsinvallan aikana.
  Rusthollari Pohjolalla oli myös esikoispoika Anders Gustaf. Siksi nämä seikat kiinnittävätkin tämän hetken kansalaisen huomiota sen vuoksi, että tämän Juho Pohjolan esikoispoika oli kuuromykkä. Tälle kuuromykälle, vaikka hän aviotui ja hänellä oli kaksi lasta, ei sallittu eikä annettu tätä Pohjola nimeä, vaan hän oli Pessala. Ja on hän tänä päivänäkin Hartolan hautausmaalla nimellä, Antti Kustaa Pessala. Hän oli syntynyt 20.11.1849 ja kuoli 16. 5.1948 ja eli vuotta vaille satavuotiaaksi. Kirkonkirjojen mukaan Kustaa kuoli 16. 5.1940, mikä on väärin. Asia on tarkistettu hautakivestä ja Matin muisti on oikea. 
  Kirkonkirjoista on käynyt selville että talollinen Johan Andersson oli syntynyt 18. 3.1824 ja vihitty 1843 vaimonsa Carolina Silvanderin kanssa joka oli syntynyt 1814 ja kuoli 1854. Uusi vaimo Eva Lisa Salomonintytär oli syntynyt  2. 8.1834 ja vihittiin 1857. He asuivat Pessala-nimisessä talossa, josta tuo Pessala nimi oli. Hän oli myös talollisen poika Johan Andersson Pessala.  
  Edelleen käy selville että ensimmäisestä vaimosta Johan Pessala sai lapsia. Anders John, s. 1844. Susanna, s. 1845. Josef s. 1847 ja Anders Gustav syntynyt 20.11.1849, ja joka oli kuuromykkä. Toisesta vaimosta syntyivät vielä Maria  7. 6. 1859 ja Matilda  5.4.1867.
  Kirkonkirjojen mukaan heitä muutti  6. 2.1874 Heinolan Paasosta Hartolaan Pohjolankylään Malmgårdin rustholliin eli Pohjolan kartanoon viisi henkilöä. Muuttokirjan mukaan muuttivat rusthollari Johan Pessala ja vaimo Eva Lisa sekä lapset Anders Gustaf, Maria ja Matilda. Yhteensä kaksi miespuolista ja kolme naispuolista. 
  Hartolan seurakunnan rippikirjan mukaan v, 1867-75 Malmgårdin rusthollissa asuivat Otto Tandefeltin leski rouva Johanna Sofia Albertina Segerstråle syntynyt 10.4.18 9. Albert Emil Tandefelt joka oli syntynyt 30. 9.1847 sekä edellisen vaimo Eugenia Halin ja heidän tyttärensä Johanna Fredrika Alexandra Tandefelt. Otto Tandefeltin perilliset myivät kartanon Pessalalle ja muuttivat pois. 
  Kuten jo Väinö-sedän kirjoituksessa kävi selville, Pohjolaan muutti myös vävy Otto Johansson (Andersson) Sysmästä, joka vihittiin Pessalan tyttären Marian kanssa  7.10.1874. He ottivat sukunimekseen Pohjola ja heille syntyi lapsia. Poika Karl Oskar s. 29.4.1877, tytär Lydia s.  6.12.1879, poika Toivo Konstantin s. 14. 3.1883 ja kuoli 18.4.1886. Poika Nestor Johannes s. 28. 2.1885 ja kuoli  2. 9.1888. Poika Otto Vilho s. 14.11.1889. Oskar meni naimisiin Ida Honkasen ja Vilho Aina Maria Gabrielintytär Lehtoniemen kanssa kanssa. Heistä tuli minulle myöhemmin kummit.

Ristiin muistettu

Matti Järvinen kertoi, että Oskar ja Vilho olisivat Elisabet-nimisen naisen lapsia, asia näiden kirkonkirjojen mukaan on toisin. He olivat Johan Pessalan tyttären Marian ja Otto Johanssonin poikia. Oton sukunimeä mainittiin myös Anderssoniksi.

  Tässä Matti ja Väinö muistavat ristiin kirkonkirjojen kanssa, mutta lienee uskottava kirkonkirjoja, jotka oikaisevat heidän muistinsa. Muutettu 6.9.-05 /TP


Taksvärkkipäivien kirjanpidosta

Jussin kertoman mukaan tilalta ei saanut myydä mitään ilman hänen lupaansa, koska hän oli tilanhoitaja. Testamentissahan oli määrätty kartano Oskarille ja Vilholle siis Rusthollari Juho Pohjolan tytärvainajan pojille. Kun tilanhoitaja antoi luvan saatiin myydä, mutta rahat peri pussiinsa vanhempi poika Oskar.

  Kuitenkin Jussi katsoi velvollisuudekseen, että hän oli pakotettu pitämään tarkkaa huolta ja kertomaan myös nuoremmalle Vilho-pojalle paljonko rahaa oli tullut, ettei vanhempi Oskar päässyt jallittamaan nuorempaa veikkaa kovin paljon.
  Talo eli tavallaan ja maksut tulivat ajallaan näistä torpista. Mutta ei ollut olemassa minkäänlaista tilastoa, suositusta tai minkään hallintoelimen päätöstä kuinka se torpparivero peritään. Se sovittiin vain tapaus tapaukselta.
  Jos torppari kuoli tai lähti pois, torppa vapautui ja talon isäntä valitsi uuden torpparin, jonka kanssa keskusteltiin näistä taksvärkkipäivistä eli torppariveroista, jotka tuli kantatilaan tehdä. Torppareita oli paljon tulossa, eikä isännän tarvinnut paljon joustaa uutta torpparia ottaessaan. Sitäkään Juho Snäll ei pystynyt sanomaan, mihin se perustui ja kuka sen päätöksen oli tehnyt.
  Jos torpparia aiottiin häätää ennen kesää, tuli häätö toimittaa ennen vapunpäivää. Ellei sitä tehty vapunpäivään mennessä, ei torpparia sen jälkeen saanut häätää, vaan käskeä muuttamaan pois ennen marraskuun ensimmäistä päivää. Jos ei siihen mennessäkään ollut käskyä annettu, niin torpparin piti saada asua torpassa koko talvi. Ainakaan Hartolassa ei torpparia ihan noin vaan heitetty ulos, kyllä siinä jonkinlaista säännöstä oli olemassa.  
  Jussin aikana siellä tapahtui omistajien vaihdos kolme kertaa. Ensin rusthollari Juho Pessala osti Pohjolan kartanon. Sitten hän testamenttasi sen tyttärensä pojille. Hän lienee ajatellut, että on parasta luopua talonpidosta nuorempien hyväksi ja lahjoitti kartanon ennakkoperintönä tyttärensä pojille. Tehkööt nuoremmat töitä kun jaksavat. Näin Pessalan tyttären pojista vanhemmasta Oskarista ja vielä alaikäisestä Vilhosta tuli kartanon omistajia. Vanhempi Oskar oli syntynyt v. 1877, sai kartanon Pohjolan puolen ja nuorempi Vilho oli syntynyt v. 1889 sai Karhulan puolen ja kartano jaettiin. Jaettuaan sen Oskar myi osuutensa Tervalalle.
  Järvisen Matti jatkoi: Tässä joutuukin nykyaikainen ihminen kirjanpitoineen ja kaikkine apuvälineineen ihmettelemään sitä, kuinka siihen aikaan esimiesasemassa oleva Toivolan Jussi, tilanhoitajana hoiti näitä torppareitten veropäiviä.
  Hän ihmetteli kuinka voi olla mahdollista, että sellainen tilanhoitaja kuin Jussi oli, jolla ei ollut kirjoitustaitoakaan, voi yleensä olla tilanhoitajana? Hän pelasi vaan pelasi ilmiömäisen hyvällä muistillaan. 
  Kirjanpito oli Matin mielestä hyvin alkeellista. Tilalla oli paljon torppareita ja kirjanpitovälineinä käytettiin vain, joko pitempiä puisia latteita keppejä, tai lyhyempiä taskuun sopivia puulevyjä. Ne olivat todistuskappaleet joihin Jussi merkitsi puukolla lovet ja työpäivät. Kyllä saa ihmetellä kuinka siinä piti muistin pelata, että kaikki tuli oikein, kun maksettiin torpista ns. "taksvärkkipäiviä".
  Matti jatkoi Toivolan Jussin kertoneen, että kyllä torpparit olivat niin perin juurin rehellisiä, ettei hänellä ollut mitään ongelmia näistä veropäivistä ja että kaikki työpäivät tulivat ylös ja niistä aikanaan palkka saatiin.
  Varmuudeksi jotkut itse tekivät sellaisen puisen levyn, joka oli sopiva panna esimerkiksi päällyshousun tai takin povitaskuun ja tekivät siihen kolon puukolla niin kuin oli sovittu. Joitakin torppareita oli, jotka halusivat sitä varten kepin. Katajainen keppi oli vahva, se oli vuoltu tietyn malliseksi. Siihen vuoltiin terävä kulma ja siihen tehtiin myös koloja, eli lovia, tai kuinka niitä sanottiin. Torpparit käyttivät niitä, enkä hetkeäkään epäillyt, etteivätkö he rehellisiä olleet.    
  Ja asia oli näin, ettei torppari petä kuin kerran. Jos se petti, oli se silloin loppu. Ei siinä ollut mitään epäselvyyttä. Ennemminkin vilppi oli pinnausta työssäolosta kuin sitä, että päivistä olisi voitu tehdä vääryyttä. Kun vielä ajatellaan nykyistä kirjanpitoa niin panee ihmettelemään. Kuka hoiti kirjanpidon vuositaholla, kuka teki veroilmoitukset jne, sillä siihen Juho Snäll ei pystynyt.
  Siinä on todella ihmettelemistä, kun kartanossa oli silloin noin kolmisenkymmentä torpparia ja muuta palvelusväkeä vielä lisäksi. Koneellistumista ei silloin paljon ollut, vaan työt tehtiin etupäässä ihmisvoimin.  
  Pohjolankylässä sattui olemaan myös sellainen pieni käteiskassa, jota Juho Snäll hoiteli. Ja erikoinen kansanmies hän oli, että pystyi siihenkin. Hän oli jopa pankkiirikin ja häneltä sai lainata rahaa joka tarvitsi. Häneltä lainasi isäni ja joskus minäkin ja monet muutkin lainasivat. Kyllä moni oli tyytyväinen kun kylässä oli edes yksi jolta sai rahaa lainaksi tarvittaessa.
  Juholla oli varoja sen verran, että hän pystyi lainaamaan. Ei hänellä kirjoja ollut eikä niitä tehty, eikä tarvittu, sillä muisti hänellä pelasi hyvin. Ei hän paperilla kirjanpitoa siitäkään pitänyt, vain päässään, mutta ilmiömäinen muisti hänellä oli, kun hän muisti ja tiesi kuka oli lyhennyksensä maksanut ja kuka ei. Jussi oli sanonutkin.
  "Muistini ei petä, eikä minua petetä, kyllä minä muistan. Kun joskus kaksi kuukauttakin on ollut, eikä ole tullut lyhennyksiä eikä korkoa ja jos niitä ei tule, niin sanon, tuokaa rahat pois ja kyllä ne tuovat, enkä minä anna lainaa jos he eivät maksa. Ja kyllä olen rahani aina saanut".
  Jussilla oli lainauksissa kymmenen prosenttia korkoa ja sen hän osasi laskea. Mutta kyllä se vaan oli molemminpuolinen hyöty sekä lainan antajalle, että lainan saajalle. Kun mennään nykyaikaan kaikki on muuttunut perin juurin. Nykyään kansanmieskin saa lainaa kun on takausmiehet ja vakuudet ovat kunnossa, mutta silloin ei saanut. Ei se nykyisin ole enää mikään ongelma, Järvisen Matti nauroi helakan makeasti.	 


Pohjolan kartano myytiin Akseli Tervalalle

Sitten tuli Tervala, joka osti Pohjolan puolikkaan Oskarilta. Toivolan Jussi oli sanonut kuulleensa kartanon vuokraamisesta tai myynnistä ja kertoi siitä Matille näin. Kuhmoisissa Päijänteen länsipuolella oli Närvän kylä ja kaksi Närvän taloa, joissa oli kolme poikaa, kolme veljestä, Kalle, Akseli ja Jussi Tervala. Akseli oli iältään keskimmäinen ja he olivat pohtineet, että tähän taloon sopii vain kaksi, kuka meistä lähtee ja mihin?

  Heille tuli Keski-Suomi sanomalehti, mutta se lakkautettiin määräajaksi, kun siinä oli ollut sellainen kirjoitus, joka ei ollut vallanpitäjien mieleen. Mutta eihän talo voinut olla ilman sanomalehteä, vaikkei lehtiä monellekaan silloin tullut. He tilasivat Mikkelin Sanomat –lehden juuri samoihin aikoihin kun he aprikoivat minne lähteä. Mutta onni oli myötä. Mikkelin Sanomissa oli ilmoitus, että Pohjolan kartano Hartolassa on vuokrattavana ja Akseli päätti lähteä.       
  Hän otti Kalle-veljen mukaansa ja hänen kanssaan he soutivat Päijänteen poikki ja tulivat Sysmään ja monien kyselyjen jälkeen Hartolaan, vanhaan Pyörilään, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan. He luulivat että olivat tulleet oikeaan taloon. Mutta ihmeekseen he saivat kuulla, että tämä on vaan kartanon torppa, eikä ole päätalon suurinkaan, vaan 'Selän torppa' on vielä suurempi! Mutta Järvisen Matti sanoi: "Kyllä Pyörilä suuri oli, kun siinä oli kivinavettakin, eikä niitä kivinavetoita joka torpassa ollut!”
  Jussin kertoman mukaan veljekset kiertelivät ja katselivat niin kauan aikaa kunnes saivat selville mikä oli päätalo, Pohjolan kartano, joka oli vuokrattavana. Hän oli kertonut kuinka Tervala myöhemmin ilmestyi uudelleen kuvaan, ensin vuokrasi ja sitten osti Pohjolan kartanon. Hänen muistinsa mukaan oli tapahtunut seuraavasti:
  Se oli suurlakkovuonna 1905 perunannostoaikaan syyskuussa. Hän oli valvomassa perunannostoa Valkoisenportin Ahveslammin puoleisella pellolla. Valkoinen portti oli se, kun tullaan Kalholta päin Pohjolan kartanoon. Aamu oli vähän sumuinen, mutta siitä oli valjennut lauhkea pilvipoutainen syyspäivä. Kun aurinko ei paistanut, oli se perunankaivajille parempi, ei käynyt silmiin. Oli kaivettu jo aamuvarhaisesta sen ajan tavalla. Ensin ajettiin hevosella ja pystyarralla perunapenkit auki, josta sitten kaivumiehet heittelivät perunakuokkia tai perunalapioita käyttäen perunat "kissoille", joiksi perunan noukkijoita eli poimijoita nimitettiin. Perunakuokka oli tavallisesti kahdesta neljään -piikkinen raudasta valmistettu tavallisen suokuokan mallinen pienempi kuokka. Ja perunalapio oli puinen, noin kämmenen levyinen tavallisen lapion mittainen suippokärkinen tarkoitukseen tehty perunankaivulapio. Vaikka oli jo iltamyöhä kaivettiin vielä, koska oli ollut kuiva ja hyvä kaivupäivä.
  Oli iltahämärä kun sieltä tuli käymäjalkaa mustalta näyttävä hevonen ja iso mies istui kumaraisena kiesikärryillä. Kun ajaja näki, että perunapellolla oli väkeä, hän seisotti hevosen, joka Jussin havainnon mukaan seisahtui keskelle tietä, koska oli väsynyt ja aivan närkä hiestä. 
  Kärryiltä nousi kookas nuori mies ja tuli kyselemään, voisitteko neuvoa, kuka on tämän kartanon tilanhoitaja?
  Perunankaivajat neuvoivat tarkoittaen minua, tuolla se mies on. Tervala tuli ja sanoi: 
  "Jaha, te olette tämän tilanhoitaja?” Vastasin kyllä ja hän kyseli lisää:
  "Mutta onko myös oikea isäntä itse tavattavissa?”
  "Kyllä hän on", vastasin ja hän kysyi edelleen. 
  "Mihin saan panna hevoseni ja viedä sen paikalleen" ja pyysi minua katsomaan sille apetta. 
  Kun hevonen oli saatu paikalleen hän pyysi minut viemään isännän luo. Päästyämme isännän eteiseen hän kiitteli minua, aukaisi oven ja siellähän Oskar-isäntä oli yksikseen kamarissa. Ja siitä ne neuvottelut alkoivat.
  Seuraavana päivänä Tervala oli sanonut Jussille, että hän lähtee matkalle ja voi viipyä jopa pari viikkoa. Hän pyysi vielä, että katsottaisiin hevoselle pidempiaikainen olinpaikka, sillä hevonen ja kärryt jäävät tänne. Jospa te ottaisitte ja huoltaisitte sitä. 
  Lupasin hoitaa ja yllätyksekseni huomasin, että hevonen olikin tumman ruskea ja sillä oli vielä karvoissa hikipaakkuja. Harjasin sitä ja huomasin, että hevonen on erittäin näyttävä. Laitoin kärryt katokseen ja tarkastaessani panin merkille, että näyttää varakkaalta. 
  Ennen lähtöään Tervala tuli jälleen pyytämään häntä mukaansa. Hän oli menossa isännän luo ja sanoi tarvitsevansa todistajaa tuolla kartanossa. Menimme sinne isäntä Oskarin kamariin ja siellä oli myös Vilho, nuorempi veli. Tervala sanoi heille näin: 
  "Me olemme tässä tämän isännän kanssa päässet sopimukseen, minä annan hänelle 800 markkaa etumaksua ja odotan, että te muistatte tämän, kerrotte tarvittaessa totuuden, luotan teihin, että te muistaisitte, että olette juuri minun todistajani. Koska minä olen vieras täällä kylällä ja tämä isäntä ei ole katsonut tarpeelliseksi pyytää tänne ketään muuta todistajaksi".
  Asia oli selvä ja hän antoi sen 800 mk, eikä siitä sen enempää puhuttu. Tervala lähti pois ja minä ajattelin, että mikähän se sopimus oli, kun koko aikana minulle ei puhuttu yhtään mitään, ollaanko tilaa myymässä tai vuokraamassa? Seuraavana päivänä kysyin Oskar Pohjolalta: 
  "Oliko se kauppa myynti vai oliko se vuokraaminen?” 
  "No sehän oli vain käsiraha, ei siinä tarvitse Snällin  ruveta kyselemään sen enempää, se oli vain käsiraha", Oskar vastasi.
   Kun silloin ei tullut sanomalehtiä rahvaalle, ei kukaan tiennyt tarjouksista mitään. Kaikki ihmettelivät sitä, että oliko kartanoa edes ilmoitettu myytäväksi tai vuokrattavaksi. He olivat sitä mieltä, että kyllä aika heppoisin perustein kartano oli myyty heti ensimmäiselle ostajalle, ilman minkäänlaista kilpailua. 
  Minäkin aloin tätä vähän vierastaa, että mikä se kauppa oli kun siitä ei mitään mainittu. Puhuin sitten Oskarille, että voitko nyt ottaa siihen arenttimiehen, vuokralaisen tai myydä sen.  Onko asia niin kuin Vilho siihen silloin sanoa paukautti: "Puolet kartanosta on minun!”  En minä oikein ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Vilho kun oli kauppoja tehtäessä vielä alaikäinen, 16-17-vuotias.      
  Myöhemmin kuulin, että todennäköisesti kysymyksessä oli vuokraaminen, joka alkoi marraskuun ensimmäisenä päivänä 1905. Vuokra oli noin 1500 mk vuodessa. Vaikka Oskarilla oli lupa asua talvi kartanossa, hän lähti heti aluksi Heinolaan päin ja meni sitten Heinävedelle. Hän tarjosi sieltä osuuttaan jo jostain syystä heti seuraavana vuonna Tervalalle sanoen, osta koko kartano-osuuteni, sinulla on etuoikeus. Tervala teki kaupat ja maksoi kartanosta 105.000 mk. Hän sai rahoituksen järjestymään Hartolan Säästöpankin välityksellä ja näin hänestä tuli Pohjolan kartanon Oskarin puolen tilanomistaja. Vilholle jäi toinen, eli Karhulan puoli kartanosta, vaikka hän oli alaikäinen. Hän asui vielä monta vuotta Pohjolan kartanossa, ennen kuin tuli täysi-ikäiseksi ja pääsi Karhulaan.
   Kun Juho Pessala testamenttasi tyttärensä osuuden tyttärensä pojille, heille annettiin tämä Pohjola sukunimeksi. Niin tällä tavalla nämä tyttären pojat tulivat testamentin avulla Pohjolan kartanon omistajiksi. Toivolan Jussi ja monet muut olivat päivitelleet sitä rikkautta jonka pojat näin saivat. Omaisuutta ja rahaa oli, mutta oliko heillä järkeä käyttää sitä?
  Vaikka Pohjola nimi annettiin tyttären pojille sukunimeksi, ei se sopinut kartanon omistajan omalle pojalle, Pohjola-nimi sopi näille tyttären pojille, vaikka ei Kustaalle. Testamentin mukaan oma poika sai vaatimattoman asunnon, joka rakennettiin hänelle Pohjolankylän keskustaan, Syöni-nimiseen paikkaan.
  Kustaa rakastui kartanon sisäpalvelijaan ja he menivät vihille tämän sisäpalvelija Heta Marin kanssa. Jussin kertoman mukaan Kustaa sai opetusta kotiopettajien avulla ja siinä opetettiin myös tälle sisäpalvelijalle jonkin verran mykkäkieltä. Heille syntyi aviossa kaksi lasta, Emil ja Hilma, poika vanhimpana.
  Emil kuoli keuhkotautiin keski-iässä ja Hilma avioitui Asikkalaan eläen normaalia elämää rakentajamiehensä kanssa. Heillä oli kaksi lasta, mutta eivät hekään saaneet mitään perintöä Pohjolasta.
  Koko kartanon perintö meni testamentilla näille tyttären pojille. Ja ihmetystä herättää kuinka isoisä tällä tavalla menettelee, että kaikki menee siten kuinka hän sen testamentin tekijänä haluaa. Jos ajattelee tätä varojen summaa ja suuruutta, niin kyllä siinä on valtavan suuri epäsuhde Oskarin, Vilhon ja Kustaan kesken.
  Vähän myöhemmin tämän jälkeen Tervala oli sanonut Jussille: "Haluan ensin tutustua työväkeen kun olen täällä vieras. Mikään ei muutu miksikään, vaan te hoitelette tilaa niin kuin ennenkin. Koetan nyt ensin ottaa selvää tästä väestä minkälaista väkeä täällä on ja tutustua heihin, kuka mihinkin sopii ja minkälaiset sopimukset heillä on". Tämän jälkeen hän sanoi huomanneensa, että kaikki asiat alkoivat kuitenkin muuttua.	
  Myöhemmin Jussin elämä lienee ollut yksinäistä eläkepäivinään, hän kun oli seurallinen mies ja usein piipahti kotonani Seppälässäkin, kertoi Matti Järvinen. Olin silloin jo sellainen viisissätoista oleva poika joka ei ollut enää aivan lapsekas, ehkä liiankin miehekäs ikäisekseen. Erittäin mielellään hän kertoili ja minä halusin kysellä ja olin aina kiinnostunut hänen kertomuksistaan. 
  Sain myös paljon Pohjolan todellisen perijän Mykkä-Kustaan vaimolta Heta-Marilta samaan suuntaan olevaa tietoutta, mutta Heta-Marihan ei alkuunkaan tietomäärältään vastannut Juho Snälliä.       
  Mitä sitten muuta tulee näihin kartanokauppoihin, niin sopii jatkaa vielä tuosta Rusthollari Juho Pohjolasta, kun Kirkkolan kartanon sattuivat omistamaan talonpoikaissäätyä olevat suomalaiset Otto ja Lyyti Löytönen. Heillä oli Mari-niminen tytär sekä pojat Kalle ja Konsta. Kirkkolan kartano lienee myös Hartolan vanhinpia kartanorakennuksia, löytyyhän eräästä hirrestä vuosiluku 1818.   
  Siinä tapahtui, että isäntä kuoli tavallaan yllättävästi ja leski lapsineen jäi kartanoa omistamaan. Hän kääntyi Juho Pohjolan puoleen neuvoja saadakseen. Siitä kehittyi sellainen suhde heidän välilleen, että Juho Pohjola osti lopulta koko Kirkkolan kartanon. Hän piti sitä muutamia vuosia, Jussi ei muistanut kuinka kauan. Juho Pohjola hankki Kirkkolaan Heinolasta tilanhoitajaksi Matti Ulmala-nimisen miehen. Yllättävää oli taas, että Pohjola myi Kirkkolan kartanon Uotila-nimiselle Pöytyältä kotoisin olevalle isäntämiehelle, joka myi sen edelleen Tollinmäen tilanhoitajalle, jolta Raatikaiset ostivat sen. 
  Näin kertoi Matti Järvinen Kustaa Pessalasta ja hänen perheestään ja näin minäkin muistan heidät Syöniltä.
  Kirkonkirjoissa sanotaan: Anders Kustaa Pessala syntyi 20.11.1849 ja kuoli 16. 5.1940, mutta hautakivessä on kuolinpäivä 16. 5.1948, joka on oikea.
    Kyllä näistä torpista paljon tietoa tuli ja on käynyt selville, että niitä oli varallisuuden puolesta laidasta laitaan. Oli hyvin varakkaita, mutta myös aivan rutiköyhiä, kurjaliston tasolla olevia. Myös henkisesti niitä oli erilaisia ja enempi kehittyneet ihmiset olivat useimmin myös taloudellisesti varakkaampia. Tämmöistähän se oli siihen aikaan kun näita kertomuksia muistelee, Järvisen Matti lopetti tähän ja sovittiin, että jatketaan myöhemmin.


Kartanon rukiit

Kun tila oli myyty Tervalalle, Jussi oli tilanhoitajana hyvin perillä kaikista kartanon asioista ja muisti taksvärkkiruisvaraston. Rukiit olivat siihen aikaan erikoisen arvokkaita ja hyvämuistisena hänen mieleensä tuli torpparien taloon tuomat taksvärkkirukiit. Hän kertoi puhuneensa siitä Oskarille, varoittaen häntä:

  "Siellä on niin paljon rukiita makasiinissa, että oletpa tehnyt minkälaisen kaupan tahansa, älä missään nimessä anna niitä rukiita, sillä sinä vedät vielä mahtavat rahat niillä. Ja pane se mieleesi, että ne eivät ole kartanon rukiita. Torpparit ovat ne tuoneet joka ikisen jyvän tähän kartanoon, riihikuivattuna taksvärkkiverosta. Jo entinen rusthollari sanoi, että ne ovat sellaisia rukiita, että niitä ei myydä koskaan. Ne ovat meille aivan ilmaisia rukiita". "No enhän minä nyt niitä myy!” Oli Oskari vastanut. Mutta myöhemmin hän oli tullut kuitenkin toisiin aatoksiin ja myi ne Tervalalle. 
  Kun Tervala oli vuokranut kartanon marraskuussa, oli hän tammikuun lopulla sanonut Toivolan Jussille, että hän tarvitsee ainakin 30 hevosta miehineen ja rekineen rukiin ajoa varten. Vietäisiin rukiita Lahteen ja pitäisi saada menemään ne kerralla. Hän lähtee sitten tyhjällä hevosella tätä kolonnaa vetämään. Siinä täytyy olla yksi tyhjä varareki, jos sattuu joitakin vahinkoja, tai sairauksia, tai jos on haettava tarvittaessa jostakin apua jne. Eikä sitä voida ihan noin vaan lähteä, täytyy olla varustautunut pahimman varalta.
  Jussi oli harmistunut, näinkö tässä kävikin niiden rukiiden kanssa? Harmistuneena hän oli luvanut yrittää, mutta sanoi vielä kysyneensä: "Mitä varten niitä hevosia on niin paljon oltava, eikö vähempi riittäisi?” Tervala oli vastannut: 
  "Kun rukiit on kerralla vietävä ja hän on laskenut niiden tilavuuden mukaan, että niitä on ainakin 20.000 kiloa. Pannaan 10 hl kuormaan, noin 700 kiloa, ei niin pitkälle matkalle uskalla enempää laittaa. Kun vielä lisäksi on hevosen ruokaa, mies ja pakkasvarusteita, on siinä kylliksi".
  Jussi sai kohta kokoon ne hevoset mutta sanoi, kyllä häntä sieppasi, kun se noin kävi? Eihän tässä olla kunnolla selvillä talon kaupastakaan ja rukiit lähtee. Hän lähti harmissaan Oskar Pohjolan puheille ja sanoi hänelle. Sinähän annat kuitenkin ne rukiit! Silloin Oskar oikein mörähti hänelle: 
  "Mitä se sinulle kuuluu, pidä suusi kiinni!” 
  Jussi sanoi kuulleensa silloin ensikerran, että Oskar sinutteli häntä eikä hän enää sen jälkeen Oskaria vaivannut. Järvisen Matti sanoi, että Jussi oli koppava ja oman arvonsa tunteva mies, vaikka asiaahan hän tässä kyseli ja sai tuollaisen vastauksen.
  Haastattelussa ei käynyt selville oliko kartano myyty Tervalalle irtaimistoineen vai ei. Kuitenkin nämä rukiit olivat irtaimistoa ja myös todella arvokasta tavaraa. Ne olivat paljon arvokkaanpaa  kuin tavallinen tilan tuottama ruis. Jokainen torppari, joka oli näitä rukiita taksvärkkiverostaan taloon tuonut, oli varmaan pannut parastaan, että ne olisivat kelvollista ja puhdasta tavaraa. Siksi isännät tilanhoitajaa myöten pitivätkin näitä erittäin arvokkaina, eivätkä olleet halukkaita näitä myymään.
  Erikoista tässä oli, että rukiit olivat myyty. Eikä Tervala pitänyt sitä tarpeellisena tiedottaa julki, että hän on nyt uusi isäntä. Hänellä oli ajatus päästä vähitellen sisälle, tutustua moniin asioihin ja ottaa ohjat sitten omiin käsiinsä, näin hän ajatteli.
  Jussi oli ollut aikaisemmin varma tilanhoitaja, joka uskollisesti täytti tehtävänsä. Ja olihan Juho Snällille tehty "pensuonit", eli sopimukset, valmiiksi. Toivola oli hyvin rakennettu ja kaikki oli paperilla, mitkä ovat Toivolan pellot ja tarpeen vaatiessa varamaat niille. Ruusulassakin oli yksi Toivolan pelto. Jos Toivolasta otetaan maat ja pellot pois, niin Valasjärven rannassa oli varamaata Rautalahdessa, sillan alapuolella olevat luonnonniityt. Toivolan Jussia oli arvostettu hyvin vanhuuden varalta.
  Hänen mielestään Oskarin puheista kuvastui jo paljon epävarmuutta. Kuinka oli mahdollista, kun yhden vuorokauden sisällä vuokrataan tai myydään kartano ja kaikki ratkeaa näin pian? Jussi ei tiennyt asiantuntijoista, ei laskelmista, eikä arvioista mitään. Ei ihme, jos toinen osapuoli Vilho Pohjolakin luuli, ettei hän saanut puolta kartanosta! Jussi ihmetteli sitä. Mutta kun rahvaalle ei tullut sanomalehtiä, niin mistäpä hänkään olisi tiennyt asian oikean laidan, kun ei kukaan ollut siitä hänelle kertonut. Mikkelin Sanomissa oli ollut ilmoitus Pohjolan kartanon vuokraamisesta, eikä varmaankaan ensimmäinen kyselijä ollut Tervala, mutta sitäkään ei tilanhoitaja tiennyt. 
  Kysyin sitten Matilta kuinka siinä rukiin ajossa oikein kävi? 
  Ne vietiin, Järvisen Matti sanoi ja Tervala nosti rahat. Ja Toivolan Jussi sanoi, että sen jälkeen kun Tervala hoiti asioita, kukaan ei ollut puhunut siitä hänelle etukäteen. Kaikki oli hänelle yllätystä. Kun Tervala oli matkoilla, ei kukaan osannut sanoa mitä myydään ja mihin hintaan. Mutta Tervalan palatessa siitä taas keskusteltiin. 
  Sitten kun keskustelut oli käyty, ne olivat vain sellaisia alustavia keskusteluja. Keskusteluistamme huolimatta ei minun työni enää ollut sellaista kuin ennen. Tervala sanoi hinnat ja mitä myydään. Se, joka nosti rahat, ei ollut kuitenkaan enää Oskar. Todennäköisesti Akseli Tervala nosti rahat. Se että minä olisin sanonut hinnat ja määrät, oli jo mennyttä aikaa, eikä minua enää tarvittu, ei ollenkaan! Jussi huomasi jälkeenpäin, että Oskari oli puhunut Tervalan kanssa joistakin häntä koskevista asioista ja tilanne oli muuttunut. 
  Tervala oli helmikuun puolella sanonut, että hän arvelee pääsevänsä jo sisälle näihin asioihin, jotka koskevat tätä tilan johtoa ja järjestelyä ja hän uskoo että hän tulee toimeen yksin. Samalla hän ilmoitti Juho Snällille, että Snäll on tästä lähtien vapaa hänen palveluksestaan. Mutta jos sitten tarvetta tulisi, niin salliihan Snäll, että tulen kysymään, Tervala lopetti.    
  Kyllähän Jussi osasi myös vaatia ja oli sanonut, että kyllä hän vähän palkkaakin siitä tahtoo, kun neuvoja antaa. Siihen Tervala oli vastannaut, että ilman muuta, mutta sovitaan siitä tuonnempana. Ei hän nyt vielä olisi oikein halukas maksamaan. Todennäköisesti rahat olivat vähissä sillä kerralla.
  Jussi kertoi, että kyllä Tervala tuli myöhemmin aika usein häneltä kyselemään. Pianhan Pohjolasta käveli Toivolaan, matkaa oli vain muutama sata metriä ja kyllä hän maksoi reilusti. Paljonko Tervala maksoi, ei ollut tietoa. Se oli salaisuus. Muuta varmaa ei ollut kuin se, että Vilho aina sanoa paukautti usein:
  "Oli miten oli, mutta minulle kuuluu puolet kartanosta!” 
  Se kuvasti sitä, kuinka pettynyt hän oli. Se kuvastaa myös sitä kuinka heppoisesti kartanon kauppa hänen mielestään tehtiin. Tuskin hänkään tiesi ilmoituksesta. Yleensä kukaan ei tiennyt oliko sitä ilmoitettu missään lehdessä tai muuten. Näiden poikien osa oli mielenkiintoinen asia, rahaa oli, mutta ei onnea. 
  Ei ollut näiden veljesten äidinkään avioliitto onnistunut.  Poikien isän piti Toivolan Jussin kertoman mukaan olla perheellinen mies, Kailanen ja siksi Rusthollari Juho Pessala ei antanut Elisbethin ja Kailasen mennä vihille. Tässä Jussin ja Matin muisti kuitenkin heittää. Poikien oikea isä on Otto Johansson Andersson Sysmästä, joka meni naimisiin Pessalan tyttären Marian kanssa  7.10.1874. He ottivat nimekseen Pohjola ja heille syntyi nämä pojat, Karl Oskar 29.4.1877 ja Otto Vilho 14. 9.1889. 
  Järvisen Matti muisti Jussin kertoneen että poikien äiti kuoli nuorena keuhkotautiin ja oli harvinaisen kookas nainen. Kookkaita ne olivat pojatkin ja isokokoinen oli ollut Juho Pessalakin. Tulihan tässä esille jo paljon mielenkiintoistakin. Voidaan jatkaa taas muustakin. Ihan totta, lopetellaan ja jatketaan hetken päästä.


Karhula

Kyselin sitten kertoiko tämä Juho Snäll koskaan Vilho Pohjolasta, joka oli minun kummini? Ja että hän alaikäisenä eikä niin suosittuna kuin Oskar olisi saanut heikomman perintöosuuden tämän Karhulan puolen. Tästä kertoi Väinö-setäni, että asia oli ollut näin.

  Matille tämä kummeus oli suuri yllätys. "Älä!” Hän sanoi. No en ole sitäkään tiennyt, että he Vilho ja Aino sinun kummiasi olivat! Oletkohan tullut, kuten sanotaan, puoli lasta kummiinsa? Hän jatkoi sitten Toivolan Jussin suulla Pohjolan jaosta tähän tapaan. 
  Kyllä siinä oli selvät pasmat kuinka se jako tuli suorittaa ja pinta-ala pantaisiin puoliksi. Kantatila jää vanhemmalle veljelle Oskarille. Ja toinen puoli tilan pinta-alasta tulee Vilholle. Oskarin tulee puolella kartanon rakennusten kustannusten osalla auttaa Vilhoa. Että kartano menisi näin kahtia, oli Jussinkin mielestä järkevää.
  Tällä Vilholle annetulla rahalla rakennetaan hänelle samantyyppinen asunto, karja ja muut tarpeelliset rakennukset kuin Oskarille jää. Mutta oli myös todennäköistä, ettei kaupassa luvattu rahasumme riittänyt alkuunkaan. Ei ymmärretty edes osapuilleenkaan, paljonko puolet Pohjolan kartanon rakennuskuutiotilavuuksista maksaisi rakennettuna uuteen paikkaan. Ja näin tämä summa jo uutuudeltaan oli aivan riittämätön. (Väinö-sedän kertoman mukaan 40.000 mk silloista rahaa)
  Oli myös yksi tekijä inflaatio, jota ei arvattu, kun rahan arvo halpeni sen johdosta. Ja kun inflaatio maailmansodan puhjettua oikein laukkasi, ei siitä silloin puhuttu eikä tiedetty mitään. Siitä tuli Vilhon rakennusvaiheen aikana piileviä yllättäviä menoja. Tämän takia hän joutui todella rankasti häviämään. On vaikea määritellä tarkoituksellista suoranaista petosta, koska tyhmyydellä tässä oli erittäin merkittävä osa kummallakin perinnön saajalla.
  Olin Väinö-sedältäni kysynyt sitä, että mihinkä se Vilho Pohjola rahaa tarvitsi, kun hän kauppasi niitä maita ja myi torppia? Eikä hänellä ollut lopuksi paljonkaan jäljellä, kun hän loput myi Heikki Hyyryläiselle ja muutti perheineen pienempään taloon Sysmän Nuoramaisten Laurilaan. Väinö sanoi ettei hän tiedä, mutta saattaisikin olla tämä, että Vilho velkaantui siinä paljon ja koetti lyhennellä niitä velkojaan maita myymällä. Sysmäläinen Mäiseli osti niistä osan, Savipellon, Laurilan, Ruusulan ja oliko Putaalakin. Isä-Eemeli osti sitten Mäiseliltä Ruusulan, tällaista kauppaa se oli. 
  Järvisen Matti kertoi että Akseli Tervala myös osteli maita. Hän oli viisas ja osti paljon. Puraala ei ollut Karhulan vaan Pohjolan torppa. Mutta oli isäsi onni, että sai ostettua Ruusulan. Isäsi olisi ostanut Peltolan, mutta Tervala ei myynyt isällesi torppaa eikä maata, ei hinnalla eikä millään, ei minkäänlaista maata. Isäsi oli Hartolan Eteläisen Työväenyhdistyksen mies ja Tervala luuli, että hän oli sosialisti. Siksi Tervala ei hyväksynyt häntä lainkaan.
 -  Ai niinkö se oli? Topi sanoi! En muista sitä kuulleenikaan.
 -  Niin se oli, Matti jatkoi, mutta nyt mennään siihen Karhulan pinta-alaan. Kerron sen edelleen Toivolan Jussin kertomana, missä oli Pohjolan ja Karhulan ensimmäinen raja, joka oli oikein mittarin auki hakkauttama ja tekemä kepitetty ja hyväksytty rajalinja.
  Rajalinja lähti Pukaraisjärvestä Ojalan kohdalta Tokeensalmentielle, silloin puhuttiin Nääsiläntiestä. Siitä Pohlampiin ja Vanhanmyllynjokea pitkin Valasjärveen. Valasjärvestä kohti Pohjolaa niin, että Rautalahden pellot jäisivät Karhulaan. Sen suuren kuuluisan Rautalahden hiekkahaudan kohdalla, jossa Rautalahti on lähinnä maantietä. Siitä raja lähti suorana Mustaslammin rantaa sivuten kohti Ylävalasjärvenkangasta. 
  Jussi sanoi ajatelleensa, että hänenkin mielestään siinä on toden totta aika lähellä puolet Pohjolan kartanon pinta-alasta. Ja noin se varmaan oli, mutta ei siitä sen kummempaa tullut ja siinä se sitten oli. 
  Mutta sitten tapahtui yllätys, kun ilmestyi uusi raja ja tuli kokonaan uuteen paikkaan ja siihen se lopuksi jäi. Myötäillen Valasjokea ja siitä kapeana sarkana, ehkä kilometrin levyisenä se jatkui aina Likasuolle asti. Eikä sitä Karhulan maata minun mielestäni enää niin paljon ollut kuin alussa oli. Myöskään rajalinja ei siirtynyt heti, vaan siinä oli muutamia vuosia väliä. 
  Jussi sanoi, että hänestä näytti Karhula pienemmältä kuin alun perin, eikä hän ei voinut olla hiljaa, vaan hän kysyi Vilholta. "Ei suinkaan se Tervala vaan petä sinua, kuinka se Karhula nyt noin pieneen voi mennä, vai oletko jo myynyt siitä?” 
  Hän näki myös, että Vilho vakavoitui ja oli hyvin totinen poika. Nuoren miehen naurut ja veitikkamaisuus olivat jääneet taakse ja vakavana hän murahti.
  "Ei kai se sivullisille kuulu!” 
  Jotakin siinä oli tapahtunut ja minä ymmärsin, ettei minun tarvitse niitä pohtia. Nuoret miehet ostelevat maita ja taloja ja sen jälkeen minä en ole Vilhon kanssa jutellut mitään. Siihen se raja jäi ja tulihan se raja-asia kautta rantain selville. Jussi sai siitä osittain tietää kiertoteitä. Ja Tervalalla oli malttia odottaa kun tiesi, että aika oli hänen puolellaan.
  Vilholle annetut rahat, jotka siinä kauppakirjassa rakentamista varten oli määrätty, eivät riittäneet alkuunkaan. Kun Vilhon hölmöyksissään piti saada kolmikerroksinen asuinrakennus. Rakennettiin kivinavetta, joka olisi voitu tehdä hyvistä hirsistä ja antaa väentuvan olla rakentamatta. Kaivo tuli suorastaan älyttömän kalliiksi, kun se piti tehdä kallioon. 
  Vanha Pyörilä häädettiin rahan voimalla pois ja rakennettiin tilalle uusi Pyörilä petäjikkökankaalle. Näistäkin Vilho joutui pulittamaan rahaa, kun täytyi saada äkkiä pois vanha Pyörilä, joka oli silloin Pohjolan suurimpia torppia. Se täytyi saada pois siksi, että saatiin paksumultaiset Pyörilän ja Juonaalan pellot Karhulaan. Siihen pantiin mukaan Laurila, Ruusula ja "Sajinmäki", Sadinmäki (eli Pyydysmäki) ja näistä piti tulla Karhulaan sellainen peltomäärä joka olisi vastanut Pohjolan viljapeltopinta-alaa.
  Mutta Vilhon ei olisi pitänyt niin mahtavasti rakentaa. Silloin oli eri aika kun Tandefelt rakennutti Pohjolan kartanon. Eivät nykyiset isännät enää rakenna sellaisia palatseja. Jo silloinkin kun Vilho rakensi Karhulaa tilanne oli muuttunut. Nykyisin ajatellaan järkevästi ja tyydytään pienempiin päärakennuksiin.
  Hölmöyttä oli sekin, kun Vilho ei myynyt Tervalalle, vaan toisille halvemmalla kuin mitä Tervala olisi maksanut. Vilho laski, että Savipelto, Laurila, Ruusula ja Sajinmäki kannattaa myydä muille kuin Tervalalle ja hän myi ne Sysmäläiselle Mäiselille. Mutta Tervala osti kiertoteitse Savipellon, Laurilan ja Sajinmäen, kun hän hankki niitä langolleen juustomestari Wälchlille. 
  Sitten tapahtui tältä Vilho Pohjolalta vielä hölmöyksiä. Hänen ei olisi missään tapauksessa pitänyt myydä enää Otto Vilkmannille sitä Koivumäkeä. Koivumäkeen myydyt pellothan olivat entisiä Juonaalan peltoja, jotka olisivat olleet tarpeen Karhulaan.  Kuten jo sanoin, tosiasiassa Karhula oli koottu Vanhan-Pyörilän ja Juonaalan torppien pelloista. Vanha-Pyörilä oli Pohjolan suurimpia torppia ja pellot olivat niin hyviä, etteivät ne yhtään hävenneet Pohjolan pelloille. Mutta sanoivat Selän torpan olleen aikanaan vielä suuremman. 
  On peräti harvinaista ja lyö niin pahasti torpparikurjuutta korvalle kun ajatellaan, että torppari rakennuttaa kivinavetan, jossa on noin 15 lypsävää lehmää ja 6 hevosta, niin kuin oli Pyörilässä, ja että yksi hevonen ja mies olivat aina kartanossa töissä. Ja kun vielä tehdään näitä sesonkipäiviä tarvitaan lisää jalkamiehiä. Mutta siitä vaan, Vanha-Pyörilä raa'asti pois kivikkoon ja rakennettiin uusi pieni Pyörilä kuivalle kankaalle.
  Torppari joka sieltä häädettiin pois, oli nuoremman Kalle Valstedin isä! Ja poika-Kalle oli koko ikänsä siitä katkera, että tällaista tehtiin, mutta se oli silloin rajua rahavaltaa. Sellaista on aina rahavalta.
  Ja tässä on selitys siihen, että miten se Karhula jäi niin vähiin ja sen omistaja Vilho Pohjola menetteli taitamattomasti. Syynähän oli se, kun veljekset perivät valtavan omaisuuden, mutta eivät he ymmärtäneet kuinka paljon sitä oikein oli eivätkä osanneet omaisuuttaan oikein käyttää. Vilho Pohjola sijoitti ensin rakennuksiin, rahat loppuivat ja hän joutui sitten myymään halvalla.
  Niin voi käydä nykyäänkin, ei kannata myydä reaaliomaisuutta ennen kuin on tietoa kuinka se sijoitetaan. Nykyisin kuulee radiosta jatkuvasti siitä kuinka indeksi nousee ja laskee ja mitä se on ja talousasioista puhutaan, mutta silloin ei neuvonut kukaan, oltiin hiljaa. 
  Peltolan Eemeli osti Ruusulan Tervalan harmiksi ja hänestä tuli Ruusulan Eemeli. Häntä onnisti ja hän saa olla siitä iäti kiitollinen. Kun Tervala oli kieltäytynyt, ettei hän tuollaiselle miehelle myy maata eikä torppaa, ei nyt eikä myöhemminkään. Mutta hän saikin ostettua Mäiseliltä Ruusulan.
  Eemelillä oli myös hyvää tuuria, kun Kalle Palm vanhempi asui silloin Ruusulassa. Ruusulan torppa meni jaossa Karhulaan ja Kalle säikähti pahanpäiväisesti ja sanoi: Herra varjelkoon, nyt hän joutuu Vilho Pohjolan torppariksi, mitä hän ei halua, vaan hän haluaa Tervalalle. Hän pääsi näin Rantalaan, joka tosin oli pienempi ja huonompi torppa kuin Ruusula. Hänellä oli Vilhosta sellainen käsitys, että semmoinen vesseli tämä oli tähän mennessä ollut. Korttia pelasi, soitteli haitaria ja kiusasi Pohjolan piikoja siellä keittiössä ja hänellä oli paljon muita kujeita, ei hän sellaiseen luota.   
  Kysyin Järvisen Matilta, että minkähän takia Tervala ei olisi isä-Eemelle myynyt Ruusulaa eikä muutakaan,  Siksikä vain, kun hän oli silloin torppari ja Tervala luuli häntä sosialistiksi?
  Niin juuri, kuten jo edellä mainitsin. Tervala oli ollut sitä mieltä, että riittää kun hänen on pakko antaa maata Tokeensalmelta isäsi vanhemmille, Peltolan Taaville ja Olgalle. Hänelle on välttämätöntä olla heidän kanssaan sovinnossa ja saada ilman hankauksia heidät pois Peltolasta. 
  Tervala oli älykäs poika, myi torppia muille, tehtiin kauppoja ja hän maksoi enempi kuin toiset. Hän kyseli, myi ja osteli maita, eikä laskenut toisia väliin. Hän oli kauppamies.
  Hänen suunnitelmiinsa kuului saada Peltola karjan laitumeksi. Silloin oli päädytty siihen, että karja pitää saada pois metsistä kotilaitumille. Se oli sen ajan virtaus. Samaa ajatusta noudatettiin myös Isolan torpan kohdalla, josta Jere, minun isäni, joutui lähtemään, kertoi Matti Järvinen. Samoin Sipilästä joutuivat lähtemään Stångit, Roope ja Fiinu sekä pojat, Sulo ja Onni.


YHDEKSÄS LUKU

  === Ruusulan Eemeli mukana työväenyhdistystä perustamassa ===

Siihen aikaan oli ihmisillä unelmia, he unelmoivat paremmista oloista. Torpparit alkoivat perustaa työväenyhdistyksiä tänne maakuntiin 1900-luvun alussa. Hartolaan niitä syntyi kolme. Hartolan Työväenyhdistys kirkolla, Hartolan Eteläinen Työväenyhdistys oli sama kuin Kalho-Pohjola. Ja sitten Hartolan Pohjoinen Työväenyhdistys oli yhtä kuin Kirkkola, Leppäkoski ja Putkijärvi. Ja jos mikään, niin torpparivapaus näitä työväenyhdistyksiä kiinnosti. On aivan turhaa kuvitella, että ne olisivat olleet samanlaisia työväenyhdistyksiä kuin nykyisin palkansaajilla. Yhdistykset olivat silloin torppareilla ja heitä kiinnosti pienviljelijäyhdistysten tapaiset yhdistykset.

  Tämä Hartolan Eteläinen Työväenyhdistys oli Pohjolankylän oma. Ja kyllä minä sanon teille Emil Peltosen jälkeläisille (Mikko ja Topi), että teidän isänne Emil Peltonen oli niin kuin nykyisin sanottaisiin "välkky". Hän ei ollut mikään "nynny", pankaa tämä merkille. Siinä oli mies joka oli sanavalmis, hyvämuistinen ja rohkea. Hän peuhasi täyttä päätä tässä Hartolan Eteläisessä Työväenyhdistyksessä. Jossa lisäksi olivat Pöyryn Taavi ja Albert Lindelin Selänkylästä. Mukana olivat myös Ihanajärvet, Vahlstedtit jne. Sekä paljon muuta porukkaa.
  Isänne tuli sitten puhua paukutelleeksi Tervalalle jotain sellaista, mitä Tervalan oli vaikea sulattaa. Eemeli muistutti paljon "Seitsemän Veljeksen Eeroa", tuota "liukasta luikkua".
  Siinä oli yksi syy, miksi Tervala Eemeliä vastusti. Sitäpaitsi Eemeli oli vielä silloin poikamies kun Ruusula oli ostettu ja ratkaisuja tehty. Hän avioitui vasta sen jälkeen. Tervala oli katsellut Eemeliä jo 10 vuotta ennen kuin hänestä tuli Ruusulan Eemeli ja arvioi häntä sen perusteella. Eemeli oli taloa ostaessan vielä poikamies. Avioiduttuaan Hilma Lahtisen kanssa, joka oli talon tytär ja suometarlainen, he tekivät kompromissin ja heistä tuli maalaisliittolaisia.
  Eemeli oli Tervalan täydellinen vastakohta. Hän näki myös kaiken tuon edellä kerrotun, mutta kokonaan eri tavalla kuin Tervala. Hän katsoi asioita torpparin näkökulmasta ja Tervala katsoi tilanomistajan näkökulmasta. 
  Näin se oli ja siitä voidaan päätellä, että Eemelillä oli nyt rasitteena tämä. Hän rohkeana ja sanavalmiina uskalsi sanoa usein ja aika paljonkin mitä ajatteli ja tuli näin paukutelleeksi Tervalalle asioita, joista Tervala ei tykännyt.
  Hän osasi tehdä myös kynätöitä, vaikka ei ollut käynyt paljon kouluakaan, vain neljä viikkoa kiertokoulua, omien sanojensa mukaan.
  Mutta kuitenkin osasi ja nämä ilmeisesti vaikuttivat nyt kun hän sai ostaa sen Ruusulan ulkopuoliselta isännältä, joka ei enää kuulunut Tervalan vaikutusvaltaan. Se oli hänelle onneksi. Hän osasi kiittää siitä Vilho Pohjolaa, Karhulan Villeä ja monta muuta. Kyllä ne isännät, Tervala ja Peltonen vähän etäisyyttä pitivät keskenään tämän jälkeen. 
  Eemeli oli hyvissä välilöissä Mäiselin kanssa ennen sitä tilakauppaa. Kun Mäiseli oli ostanut Ruusulan Vilho Pohjolalta oli hän sanonut Eemelille: "Jos sinä haluat sen ostaa, niin osta nyt" ja siitä se kauppa syntyi ja se oli onnen potku Eemelille.
  Tässä käykin selville se, miksi Vilho putosi niin alas ja kärsi suunnattomasti. Tervala taas nousi arvostuksessa ja Vilhosta puhuttiin vähätellen vain Karhulan-Villenä. Syy oli liiassa suuruuden hulluudessa ja inflaatiossa sekä siinä, että kuivien harjumaiden hinnat nousivat metsien ansiosta ja peltojen arvo metsiin nähden laski. Ei Vilhon olisi pakosti tarvinnut lähteä mihinkään, mutta hän halusi painua pois koko kylästä. Ja sen kyllä ymmärtää. Siinä tuli sitten monet tekijät, jotka aiheuttivat  veritulpat ja muut vaikeudet, joihin hän menehtyi.



Toivo Peltonen kertoo Vilhosta

Olin noin 5-6- vuotias kun kummini Vilho Pohjola muutti pois. Minusta oli erittäin ikävää hänen muuttonsa, en ymmärtänyt sitä. Hänen usein meillä käydessään hän leikki kanssani ja se oli minusta hauskaa. Hänellä oli päällään iso pitkä takki, johon hän usein piilotti minut, eiväkä toiset löytäneet minua. Hän toi minulle suomalaisen pystykorva Peni-koiran, joka oli lemmikkini jne. Kun hän kuoli, oli se minulle kova isku.

  Toivolan Jussi sanoi, että Vilho olisi ollut luonteeltaan paremmin valistettavissa kuin Oskar. Oskar oli jo vanhempana koppavampi ja varmempi ja kun määrättiin, että hän on isäntä niin hän oli myös isäntä. Mutta Luoja oli kuitenkin säätänyt toisin.
  Tervala oli Pohjolaan tullessaan hyvin aikaansa seuraavana. Hän oli torppariasioista selvillä ja tiesi tulevista torpparioloista, ettei näin voi kauan jatkua, torpat vapautetaan. Tämän tiesivät myös monet muut silloin aikaansa seuraavat.
  Se tiedettiin jo muissakin valtioissa, kuten Venäjällä, Ruotsissa ja Itä-Preussissa. Enää ei voida pitää torppareita jyrän alla, ne on vapautettava. Tervala ei tehnyt Pohjolassa isännöidessään enää kenenkään kanssa kirjallista sopimusta, kaikki olivat suullisia. Kyllä hän oli järkimies, vaikka oli juropuheinen. Tätäkään ei uskoisi moni, mutta "totuus on joskus taruakin ihmeellisempi". 

Mainita on kuitenkin vielä se, että kun Akseli Tervala nuorena miehenä tuli Pohjolaan, hän oli vasta 26-vuotias. Hän oli syntynyt 17. 3.1879 ja kuoli 25. 9.1948. Hän avioitui 1913. Hänen vaimonsa Eedla oli syntynyt 22.12.1877 ja kuoli 2.12.1965.

  Tämä nyt tästä tähän saakka, mennään muihin kysymyksiin.   



=== Nyt jatkuu muistelu elämästä kartanossa ===

Pyysin vielä Järvisen Mattia kertomaan enemmän Pohjolan kartanosta, kaikkea mitä hän muistaa. Minkälaista torpparien olo ja toiminta siellä missä he olivatkin oli, ja millaista oli työaikana viikoittain? Ja Matti kertoi taas mitä oli Toivolan Jussilta kuullut.

 -  No sitten tuo muu elämä, kun oli isoja torppia, niin olivat aina mies ja hevonen kartanossa työssä. Jos tämä hevosmies oli vielä seuraavallakin viikolla niin hän jätti kärrynsä tai rekensä kartanoon, nousi hevosen selkään ja meni lauantai-iltana kotiinsa saunomaan ja lepäämään. Ja sitä vartenhan kartanossa oli iso tupa jossa jatkuvasti oli aina joku verontekijä tai torppari yöpymässä. Ja tiettyjä pieniä sellaisia etuisuuksiakin oli. 
  Kun esimerkiksi kerma kirnuttiin kartanon meijerissä ja siitä tehtiin vain voita niin piimää tuli aika runsaasti. Kartanon pihassa navetan ja torppatuvan välissä oli iso harva puuliiteri ja siellä nurkassa oli tehty tiiviimpi osa pystylaudoituksella, jossa oli aika suuri piimätiinu. Siinä oli kansi päällä ja sieltä saivat torpparit ottaa piimää omiin lekkuihinsa kaikkina vuodenaikoina, niissä puitteissa kuin he halusivat. Astia jossa juomat silloin säilytettiin, oli nimeltään 'lekku', joksi leiliä kutsuttiin. 
  Piimä oli vapaasti käytettävissä ja kyllä väki halusi olla puhdas ja asiallista, mutta suurpiirteisiäkin oli porukassa. Jos sattui jäämään kansi huonosti suljetuksi, saattoi sinne mennä rotta. Kauhalla se nostettiin pois ja taas pantiin piimää lekkuun, eikä siitä kukaan "messunnut". 
  Kun oli kanala, kanapiika, kanat ja kukot, jotka saivat olla vapaasti ruokaa hakemassa, niin piimä tuoksui niidenkin nenään ja maistui myös. Jos kansi oli auki ja kana sattui lentämään siihen tiinun laidalle, niin sekin otti sieltä piimää. Jos kanalta kääntyissään pääsi vahinko lentoon lähtiessään, niin ei muuta kuin se kauhalla pois. Ei sen tähden raakattu koko piimää, ei kukaan sairastunut eikä siitäkään "messuttu". Kun piimä kesällä happani liikaa, sitä pantiin vaan lekkuun, vettä sekaan ja se oli erikoisen hyvää janoon. Se oli mitä luonnollisinta.    
   Syksyisin teurastettiin etupäässä vanhoja lehmiä. Paperia ei ollut alle ja niin olivat lihat suoraan muonamakasiinin lattialla. Sieltä ne punnittiin palvelusväelle. Lihat pestiin puhtaalla kaivovedellä, harjattiin hiekat ja lika pois ja kaikki olivat tyytyväisiä. Sellainen käytäntö oli silloin eikä kukaan sairastunut. 
  Kyllä niitä jotkut moittivat, kun ne olivat ylivanhoja lehmiä, mutta yleensä ymmärrettiin olevat olosuhteet. Nykyään pelätään sairastumista ja suomalaiset ovatkin hyvin arkoja sairastumaan ulkomailla matkoilla käydessään.
  Mieleen tuleekin kysymys: "Onko nykyaika sen parempi kun ollaan oikein puhtaita ja joka paikassa on pöpö eikä lihoja saa myydä torillakaan?” 
  Todettiin, että torppareilla oli joskus pieniä etuuksiakin, mutta miten olivat nämä torpparien hevoset?  Pitikö torpparin viedä talvellakin hevoset ja heinät mukana kartanoon vai saivatko ne heinät sieltä, missä ne niitä söivät ja missä niitä pidettiin?
  Järvisen Matti vastasi: "Kuten jo sanoin aikaisemmin, hevosilla oli suojakatokset ja jos mahtui sovitettiin talleihinkin. Kaikkien rehujen tuli ehdottomasti olla hevosen mukana ja samoin suojapeitteiden ja vällyjen pakkasella. Jos hevonen joutui olemaan siellä kauan aikaa, täytyi sille välillä viedä lisäruokaa. Joskus kovilla pakkasilla  hevonen joutui siitä kärsimään, sillä eivät aina kaikki hevoset sopineet talliin tai suojaan. Valjaat olivat sekaisin, mutta jokainen tunsi omansa eikä myöskään varkaita ollut. Kaikki olivat rehellistä väkeä. Niinhän sen täytyi olla, ei siitä muuten olisi mitään tullut."
  Torpparit joutuivat kulkemaan usein pitkiä matkoja ratsain tai muuten. Kerrotaan Eräästä ratsain kulkijasta, joka oli kaukaa Hartolan hautausmaan takaa. Kun toiset ihmettelivät, eikö hän pelkää öisin, hän vastasi: Laulan aina hengellisiä lauluja sillä kohtaa, niin ei pelota. Torppari pelkäsi kuitenkin aina ratsastaessan hautausmaan kohdalla ja siksi hän usein lauloi. Eräs toinen halusi vähän säikäyttää häntä ja meni hautausmaalle vahtimaan milloin se ratsastava torppari taas laulaa. Ja niinpä ratsastaja taas kerran saapui ja veisasi virttä: "Autuas ken Herraa pelkää". Mutta samalla hetkellä kuului hautausmaalta vastauslaulu: "Mutta harva joka levon saa!” Silloin tämä torppari säikähti ja sanoi palattuaan: En ikinä enää mene sinne hautausmaalle yöaikaan, siellä kummittelee.
  Joku toinen torppari oli mennyt pelottelemaan sitä ensimmäistä torpparia, kun tiesi tämän pelkäävän ja onnistui kepposessaan.


Kartanon muista torpista, Iso ja Pieni Pyörilä

"Kysyin viime kerralla ja kerroit näistä Pohjolan torpista, mutta Pyörilä minua jäi vähän vaivaamaan. Sitten Palmin Kallesta mainitsit ja Ojalan Taavista, Stångin Roopesta ja pojista. Eikö voitaisi käydä niitä uudelleen lävitse, siinä järjestyksessä niin kuin niistä muistat. Minulle jäi epäselväksi se, että missä kohtaa Iso-Pyörilä oikein oli? Ja mikä on se pieni-Pyörilä, onko se se, joka nykyisin on siellä Kirveskoskentien varrella? ”

  "No juu. Täytyy sanoa, että se Iso-Pyörilä oli se Vanha-Pyörilä, joka oli Korpisillasta Kirveskoskelle menevän tien vasemmalla puolella. Oli ainutlaatuista, että torppa voi olla niin suuri kuin se oli. Suuri se joka tapauksessa oli, Toivolan Jussin sanojen mukaan. Pohjolan suurimpia torppia. Kartanossa oli vakituisesti mies ja hevonen työssä koko vuoden pituudella tekemässä sen torpan veroa. Ja ainutlaatuista vanhan Pyörilän torpalle oli, että siinä oli suuri kivinavetta. Minä olen ollut viisitoistavuotias poikanen, kun olen ollut sen uutta kattoa tekemässä 1928, jolloin Karhulan omisti jo Heikki Hyyryläinen.  
  Tienvarressa oli silloin valtavan pitkä, harmaa, yksikerroksinen hirsistä tehty asuinrakennus ja sillä oli todella pituutta. Ja samoin olivat neliönmuotoisena muutkin piha- ja asuinrakennukset. 
  Tämän Vanha-Pyörilän pellot olivat siitä Juonaalaan, siis Karhulan päärakennukseen päin, jotka olivat valtavan suuria ja paksumultaisia. Kun Pohjolan kartanoa jaettiin niin tulivat Vilho Pohjolan omaisuudeksi tämä Vanha-Pyörilä ja pellot. Minä en tiedä millä menetelmällä Vanha-Pyörilä häädettiin pois, mutta lienee siinä jonkinmoista neuvottelua käyty. Sitten rakennettiin uusi Pyörilä, se pieni Pyörilä, lähemmäksi Korpisiltaa kuivalle petäjikkökankaalle. Se ei enää ollut kuin kääpiötila entisestään.
  Näistä pelloista tulivat sitten pääpellot tälle perustettavalle Karhulalle, joka sen nimeksi pantiin. Karhula sai tosiasiassa kahden torpan maat ja pellot, Vanha-Pyörilän ja Juonaalan.
  Vanha-Pyörilässä oli Toivolan Jussin kertoman mukaan aina vähintään 10 lypsävää, mutta saattoi olla 20:n. Sen uskoo kun katsoo sitä navettaa, että kyllä siinä tilaa oli. Vähin määrä oli aina neljä hevosta. Se että karjan lukumäärä vaihteli noin suuresti johtui paljon siitä, kun karjan ostajia kävi harvoin. 
   Mutta kun myytävää oli, myytiin kerralla enempi ja usein ne oli jalkaisin kuljetettava pitkiäkin matkoja, eikä yhtä tai kahta kannattanut jalkaisin kuljettaa. Se siitä Vanha-Pyörilästä. 
 Uusi Pyörilä jäi sitten niin vaatimattomaksi, että tuskin uskallan kertoa siitä kuinka pieneksi se meni. Siinä oli isäntänä poika Kalle Wahlsted. 
  Kysyin, oliko sen poika-Kallen isän nimi myös Kalle, äiti oli Selma?
  En uskalla sanoa sitä varmaan, mutta kunhan vain ei olisi ollut. Sen tulin kyllä tietämään, että nämä Wahlstedit olivat sukua Selänkylän Niemelän Vilkmaneille, Järvisen Matti sanoi.
  Mutta kuten jo aikaisemmin kerroin, panin merkille, että kyllä hän aika katkera siitä talojen siirrosta oli ja vähäpuheinen koko ikänsä. Tämän verran voin siitä sanoa ja menisin mielelläni jutuissani siihen viereiseen taloon, joka siinä tulee Korpisiltaan mennessä, tähän Ihanajärveen.



Jussi Snäll kertoi silloisesta ajankulusta ja Ihanajärven torpasta

Tuosta Ihanajärvestä ei Jussi Snäll tullut maininneeksi sen kokoa koskaan eikä osannut sanoa paljonko siinä oli karjaa ja olemista, mutta kovin pieni ei ollut sekään. Mutta ei sentään vanhan Pyörilän luokkaa. Mutta siellä oli paljon työväkeä, iso perhe ja vahvoja miehiä. Muistan, että kyllä se talo aika paljon teki torppariveroa Pohjolaan. Heillä oli sitten myös niitä vaikeuksia, että torpparin pojat pakkasivat ottamaan ne veropäivät löysänlaisesti.

  Heitä oli paljon, vanhin oli Eljas, syntynyt 1843. Hänellä oli neljä lasta, Kalle, Janne, Olga ja Tolppi. Tytär Olga oli myöhemmin Kalle Palmin toinen vaimo, Rantalan emäntä.
  Vanhimmalla pojalla Kallella oli 10 lasta: Ensimmäinen hänelläkin oli Kalle. Sitten Richard, Riku, Väinö, Antti, Oskari, Lauri, Helmi, Saima, Elli ja Paavo.
  Otimme tarkemmin selvää ja tässä sitten koko todella iso perhe, taisipa olla viisitoista henkeä. Vanhin heistä oli Eljas syntynyt 11.4.1843. 
  Hänellä oli neljä lasta, Kalle s.  5. 1.1870,  Janne s. 24.10.1874,  Olga s. 13. 7. 1877 ja Tolppi s. 16.11.1878. Poika-Kallella oli 10 lasta. Vanhin heistäkin oli Kalle s. 20.11.1894. Häntä sanottiin myös "kunnallis-Kalleksi". Sitten Richard, Riku, s.  1. 2.1896, Väinö s.  7.11.1897,  Antti s. 17.11.1900, Oskari s. 29. 5.19 2, Lauri s. 23. 4.1904, Helmi s. 16. 3.1908, Saima s.  3. 6.1910, Elli s. 17.12.1912. ja Paavo s. 25. 5.1915. Tässä he olivatkin, mitään erikoisempaa en tässä yhteydessä osaa sanoakaan.
   Jussi jatkoi, jos nyt sitten vielä muistelee, kuinka silloin ihmiset kuluttivat aikaansa, kun ei ollut näitä nykyajan joukkotiedotusvälineitä eikä monille tullut edes sanomalehtiäkään. Oli myös paljon ihmisiä jotka eivät osanneet ollenkaan lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. 
  Ottaisin tässä nyt yhden sellaisen esimerkin, josta Jussi kertoi. Monia sellaisia kaskujakin oli, mutta tämä kuvastaa paljon nuorten miesten voimailupyrkimyksiä ja harrastuksia.
  Hän kertoi myös, että hänellä oli joskus vaikeuksia olla tilanhoitajana, koska torpparit halusivat osoittaa hänelle huomaavaisuuttaan ja ystävällisyyttään. Hänellä oli melkein joka pyhäksi kutsu jonnekin. Tulehan käymään, tulepa nyt taas meillä on sahtiakin.. Mutta minun täytyi usein kieltäytyä ja minua  aivan pelotti, että minusta tulee ihan sahtijuoppo.
  Jussi kertoi, ettei se ole mikään loukkaus Ihanajärvisillekään kuinka häntä siellä kyllästyttivät ne pojat. Eljas oli isäntä ja hänen vanhin poikansa oli Kalle. Ja tämän Kallen poika oli se nuorempi Kalle, se kunnallis-Kalle, kunnallisneuvos, niin kuin häntä myös  nimitettiin. Oliko nimitys totta vai leikkiä, mutta kova kunnallismies se poika-Kalle oli.
  No niin. Hän sanoi sitten, että he olivat erikoisia miehiä, kun heillä oli aina voimankoitosta ja he olivat kuin karhun penikat kiinni toisissaan. Ja aina oli sitä painia ja niskan vääntöä, sormikoukun vetoa ja jotakin nostamista. Sitä oli aina, että lattia tömisi ja luut rutisi niin, että häntä välillä tympäisi koko homma. 
  Ja aina oli yliveto se vanhempi Kalle. Olihan hän suuremman kokoinenkin ja nämä, Janne ja Tolppi, jotka olivat aina alakynnessä, vaikka he pelasivat yhteen.  
  Kerran sitten sattuikin, että isä-Eljas teki kovan, että nyt pojat ollaan hiljaa! Se riittää tälle päivälle, tänään on pyhäpäivä, kyllä siinä olette jo nyhtäneetkin. 
  Silloin Kalle otti isä-Eljasta takaapäin hartioista kiinni ja painoi niin paljon, että isä painui ihan alas kyykkysilleen. Kalle painoi ja häntä vain nauratti. Mutta yks kaks se tempasi Eljasta nilkoista kiinni, nosti hänet ylös pää alaspäin ja sanoi:
  "Täytyy laskea isälle uutta verta päähän. Isä puhuu sellaisia asioita pilanpäiten, ei isän pitäisi ruveta kieltelemään tällaisia, nuoremmathan tässä leikkii". 
  Hän laski isän kauniisti alas, mutta isä loukkaantui ja meni sänkyyn mahalleen. peitti kasvonsa ja alkoi itkeä, häntä harmitti tämä tilanteen muutos.               
  "Kalle sanoi taas, ei siinä isän itkeä tarvitse, eikö hän muista, että hän on laskenut minun päähäni uutta verta monta kertaa niin kauan kun hän jaksoi minua nostaa. Se on nyt loppunut, toissavuonna kun isä ei enää jaksanut nostaa". 
  Toivolan Jussi sanoi, että silloin häntä riipaisi niin pahasti, että hän pani hatun päähänsä ja lähti ja sanoi. 
  "Minä en enää teille tule, helvetin karhun pojat, olette kuin penikat, jotka ovat aina toisissaan kiinni". 
  Mutta ei mennyt kauan aikaa, vain joitakin viikkoja, niin samainen Eljaksen poika-Kalle tuli meille. Hän tuli hevosen kanssa minua hakemaan ja sanoi, että isä pyytää tulemaan. 
  "Jos työ tulisitte käymään, isä ihmettelee, että mikähän nyt on kun ei hän tule". 
  Jussi vastasi: "Kun te ette osaa olla muuta kuin toistenne kimpussa, eihän siellä vanhempi ihminen viitsi mitään puhua". 
  "Mutta kyllä myö ollaan hiljaa", Kalle sanoi. 
  "Näin on sovittu ja tämä päätös pitää. Kyllä myö nyt, jos työ vielä tuutte meille, niin myö vaa istutaa penkillä, kyllä myö ollaa hiljaa".
  Jussi sanoi taas vastanneensa: "En minä sinun takiasi, mutta Eljaksen takia, sillä Eljas on sentään miesten mies". 
  Hän meni sinne ja kyllä pojat istuivat 'nätisti' penkillä. Lampaankinttu oli paistettu ja sahtia oli ja Kalle sanoi teititellen: "Ottaa vaan nyt Snällin  Juho siitä". Ja kyllä he Juhoa teitittelivät ja ikää kunnioittivat.
  Kun tätäkin asiaa ajattelee ja mennään Seitsemään veljekseen ja Aleksis Kiven kuvaukseen vapaa-ajan vietosta, siinä on erittäin paljon yhtymäkohtia. Toinen kertoo Uudeltamaalta ja toinen täältä Hämeestä. Eivät ne Ihanajärven pojatkaan tyhmiä olleet, mutta kun voimaa oli. 
  Tosiaankin. Otti ukkoa nilkoista kiinni, nosti pystyyn pää alaspäin ja piti vielä ilmassa häntä!
  Ei voitu olla nauramatta ja ihailematta. Siinä täytyy olla kyllä voimaa! Näin todettiin ja Matti jatkoi.
  "Kyllä ne kerrassaan voimakkaita olivat. Jussi sanoikin, että kyllä ne Ihanajärven pojat vahvoja olivat. Olivathan he suurikokoisiakin, paitsi se kunnallisnevos-Kalle, mielestäni kumma "ukko", laiha, kalpea ja pitkä. Mutta voimaa rutosti!
  Siellä Rautalahden hiekkakuopalla oli paljon myös niitä ns. "pultereita", kuten niitä nimitettiin, valittuja painoja, joita piti nostella kilpaa, että kuka nostaa suuremman. Usein siellä pidettiin painonnostokilpailuja. 
  Kun olin silloin sellainen mustalaispojan kokoinen kuulin että siellä taas koetellaan kuka nostaa eniten ja päätin lähteä seuraamaan ja katsomaan näiden vahvojen miesten otteluja. Siellä oli paljon nuoria miehiä mm. Kalle Wahlsted, pienen Pyörilän isäntä ja oli Ihanajärven Lauri-poika ja ainakin Tantun Mikko Kaunistosta, joka heistä oli kaikkein heikoin. Niin tuli siihen Ihanajärven kunnallis-Kalle Selänkylästä. Kalle oli ollut siellä kyläilemässä, hän rupesi katselemaan kun Kalle Wahlsted yritti nostaa sitä pulteria. Mutta se ei noussut. Kalle oli vaikean näköisenä ja me toiset siinä vieressä hölmön näköisinä.  Se lempo, Ihanajärven laiha kunnallis-Kalle, otti ja nosti kevyesti sen kiven. Hän nosti enemmän kuin se Wahlsted.
  Ja taas naurettiin Jussin ja Matin kertomuksille. Voimaa hänellä on täytynyt olla! Ja Järvisen Matti jatkoi.   
  Kyllä mahdottomasti oli voimaa! Kun sitten jouduin Oskari Ihanajärven kanssa katsomaan silloin myöhemmin, v. 1932 kesällä, kun oli se suuri vesistöjen perkausojankaivu. Olin ojia kaivelemassa tämän, Einon eli Oja-vainion kanssa. Heidän oli tarvinnut ottaa leka ja kaikki tarvittavat välineet kiven ampumista varten, kun oli niin suuri kivi joka piti ampua. 
  Minä annoin heille ampumatarvikkeet ja ihmettelen kuinka paljon silloin minuun luotettiin, vaikka olin vasta 19-vuotias poikanen. Minut pantiin ostamaan ampumatarvikkeita ja minä sain kaikki ampumatarvikkeet, dynamiitit, nallit ja kaikki kaupasta, kun vain näytin sen työnjohtaja Mäkeläisen antaman kortin jossa luki: "Oikeutetaan ostamaan ampumatarvikkeita". Saman Mäkeläisen joka oli teillä Ruusulassa kortteeria. Hän oli Jokioisista kotoisin.
  Usein me ojatyömaalla jouduttiin tekemään reikiä ja ampumaan kiviä. Sitten kerran Ihanajärven Oskari tuli siihen, tyylilleen sopivana, hyvin hiljaisena ja hänen esiintymistapansa oli erittäin rauhallinen. Hän tuli katsomaan löytyykö suolta ammuttavaa. Ojat tehtiin aina kun kangasmaa yhtyi suohon ja vaikka se oli suota, niin kiviä sieltä pohjasta tuli esille. Kerran hän katseli yhtä ojanpohjassa olevaa kiveä ja kysyi, "Tuotako aiotte ampua?” Sanoimme että juuri sitä. Siinä oli edessä sellainen kivi joka meillä oli suunnitelmissa ampua. Oskari katseli sitä, se pahalainen pudottautui sinne ojaan kävi siihen kiveen käsiksi, nosti sen penkalle ja nauroi hihitti päälle!” Ja naurettiin mekin. Tottakai hämmästytti Toivolan Jussiakin tällaiset voiman miehet. 
  Ja sitten uskonto. Mehän olimme syvästi uskovainen luterilainen maa ja kansa. Kyllä sunnuntai oli pyhä ja kirkkopäivä niin kova sana silloin, ettei kukaan voinut hyväksyä työntekoa pyhänä. Mutta täytyihän jotain tehdä ja jotain peliä piti pitää, että saatiin aika kulumaan. 
  Lopetetaan ja jatketaanko vähän ajan päästä? Eiköhän tämä taas riitä. Muutetaan sitten puheenaihetta. Mennään vaikka Raja-Vilhelmiin, Korpisiltaan ja Seutulaan.

Toivo Peltosen välihuomautuksia: Lokakuun 13. päivä 2004 klo 7.30.

  Tänään klo 7.00 soitin viimeisen kerran suksitehtaan vanhaan toimistooni puhelimellani 8 760 760. Tehtaan toimistoni numero oli 8 760 759. Puhelimilla pääsi suoraan ilman sisäisiä puheluita jättämällä keskusnappulan painikkeen painamatta ja etunumerot pois. Puhelimeen vastasi Olavi Vilkman.
  Tämän jälkeen lähdin heti sinne toimistolle ja keräsimme toimistoni viimeiset rippeet ja tyhjensimme sen tämän jälkeen. Kaikki tavarat on nyt tuotu pois ja pientä haikeutta oli. Olinhan työskennellyt siellä kuin omassa kodissani yli kolmekymmentä vuotta.
 
Tänään on 30.11. 2004 ja 65 vuotta talvisodan alkamisesta


Raja-Vilhelmi ja Korpisilta

Kun mennään valtatie 4:ää pitkin Pohjolankylästä Hartolan kirkolle on matkan puolivälin paikkeilla Raja-Vilhelm ja Korpisilta. Melkein puolivälissä matkaa riippuen siitä mistä kohtaa mitataan. Silloin ennen toista maailmansotaa ajettiin paljon hevosilla ja polkupyörillä ja tuo mainittu paikka oli silloin matkasta puheen ollen tärkeä virstanpylväs. Raja-Vilhelmissä oli leveä auki hakattu rajalinja, jonka muistan hyvin.

  Korpisilta oli kansaan menevä nimi, olihan paikka aikaisemmin ollut korpea ja paikalla johon tie oli rakennettu oli paljon siltoja tien poikki virtaavien purojen ja ojien takia. Siitä syystä se lienee nimetty Korpisillaksi. No mitä siitä Korpisillasta sitten? 
  Järvisen Matti jatkoi Toivolan Jussin kertomana: Korpisilta oli vain paikan nimi, Raja-Vilhelmistä vähän Pohjolaan päin. Siihen tuli useita rakennuksia, kun Vilho Pohjola myi siitä tontteja ja paikkaa kutsuttiin yleisesti Korpisillaksi.  
  Toivolan Jussi kertoi myös siitä kaikkien pohjolankyläisten tuntemasta "Tuttu-Villestä, tai kuten muutamat sanoivat, Veikka-Villestä". Asiaa on tutkittu ja on todettu, että hän on Raja-Vilhelmissä syntynyt ja kasvanut. Mutta jotain ainutlaatuista siinäkin on tapahtunut. Hänen kotitorppansa oli palanut ja jo lapsena hän oli joutunut mieron tielle. Hän oli vähäpuheinen ja vähän erikoinen ja omalaatuinen. Mutta ei häntä hassuksi voinut sanoa. Hän elätteli itseään pastillikaupalla ja hakaneuloilla. Kauppias Kalle Hietala rahoitti vaatteita ja antoi tavarat, että semmoistahan se oli. Mutta kovasti hänestä tykättiin. Tuttu-Villen sukunimi oli Törnroos ja hän oli Ruusulassakin yötä monta kertaa.
  Siinäkin on yksi elämän tragedia miksi Kalhon kartano aikoinaan Koskipään kartanon kanssa teki valtakunnanrajantyyppisen rajalinjan ja laittoi siihen vartijan, Vilhelmin. Nämä ovat sellaisia selvittämättömiä asioita.    
  Kuten jo tuli mainittua, Raja-Vilhelmi oli ennen sotia merkittävä paikka kun Pohjolankylästä mentiin Hartolan kirkolle. Olihan se jokseenkin puolivälissä matkaa.  
  Korpisillassa oli myös ns. Varistorppa, jossa asuivat veljekset Sulo ja Erkki. Rakennus oli puoliksi korsu, osittain maan alla. Varistorpan nimen se oli saanut siitä, kun ainakin Erkki söi variksia. Hän sanoi, että kyllä varista syödä voi, mutta ne maistuvat ”ytelälle” ja pihkalle. 
  Sulo taas tuli kuuluisaksi siitä, että hän käveli hitaasti mutta tasaisesti. Kerran hän haki Ihanajärveltä maitoa ja pyysi saada yhden litrallisen ja hänellä oli litran astia. Litra laitettiin maitoa täyteen ja Sulo lähti litroineen kotiin Varistorpalle. Sinne oli matkaa pari kilometriä ja talvikeli. Vaikka litran mitta oli laidan tasan maitoa, ei Sulo sitä vähemmäksi hörpännyt. Hän käveli vain kotiinsa niin tasaisesti, ettei maito läikkynyt. Näin hänestä kerrottiin. 
  Sitten Korpisiltaan alkoi tulla asuntoja ja nimikin muuttui vähitellen. Yhden asunnon nimeksi pantiin Seutula ja tämän jälkeen alettiin puhua Seutulasta. Nykyään Raja-Vilhelmi ja Korpisilta ovat unohtuneet. Nimi on muuttunut ja Seutula on paikan nimi.  Raja-Vilhelmin puolen torppia oli Kaunisto, josta ei koskaan ollut Toivolan Jussin kanssa mitään puhetta.


Löytösen Mari

Matti Järvinen kertoi vielä muististaan omia muistojaan ja kokemuksiaan. Hänelle tuli mieleen Mari Löytönen, Kirkkolan kartanon ainoa tytär, jonka sanoi muistavansa ja joka oli joutunut hoidokiksi Hartolan kunnalliskotiin. Hän jatkoi, että kun asuimme Kyttä-nimisessä asunnossa, hän oli pikkupoika. Silloin oli tapana ja äiti vaati, että välttämättä pitää riipiä koivujen ja haapojen lehtiä lampaille ja aina oli pirtin lattialla lehtiä kuivumassa.

  Kun Löytösen Mari oli Hartolan kunnalliskodissa hoidokkina muistan, että hän oli vähän ”hessakka”. Hän höperehti sellaista, että mistä johtuu ja minkä vuoksi ja miksi ettei minulla ole yhtään rahaa, eikä minulla ole moneen vuoteen ollutkaan. Mutta kun äitini haudattiin, niin silloin hänellä oli vielä rahaa. 
  Kunnalliskodissa ollessaan hänet laskettiin joka vuosi kesälomalle ja hän sanoi kiertelevänsä Kirkkolan entisiä torppia, jotka olivat ns. "miljoonatien", nykyisen Vuorenkyläntien, varrella joka erkanee Ruskealasta ja menee Leppäkoskelle. Kirkkolan kartanon kaikki torpparit olivat Rautaveden länsipuolella ja Löytösen Mari sanoi, että kyllä ne antavat hänen siellä käydä.
  Nyt herää kysymys, mitä tässäkin on tapahtunut, kuka petti ja ketä ja miten se näin kävi? Siinäkin kartanon perijä kuoli kunnalliskodissa ja haudattiin linjahautaan. Onko sitten ollut niin, ettei Juho Pohjolallakaan ole ihan puhtaat jauhot pussissa? 
  Samantekevää miten on, mutta tällä tavalla näissä Hartolan kahdessa kartanossa, Pohjolassa ja Kirkkolassa, perijöiltä perinnöt häipyivät aivan kuin tuhka tuuleen. 
  Jatkoin, että tämähän on hyvin mielenkiintoista kuulla. Kerroin Matille kyselleeni (kesällä 2005) tästä Marista myös Kirkkolan Inkeri Tuomalalta, joka kertoi Marin olleen kovasti katkeran osastaan.

OSA IV