Henkilökohtaiset työkalut

Heinäkuussa 1778 avattiin Hartolan vanhan kirkon lattia ja kirkon kuoriin alttarin lähelle haudattiin pastori Anders Strengin pienenä kuollut lapsi. Hänen hautaamisensa päätti yhden aikakauden. Hän oli viimeinen Hartolan kirkon alle haudattu. Kirkkoherra Streng itse haudattiin seitsemän vuotta myöhemmin jo kirkon ulkopuolelle.

Kirkkohautauksen takana oli ajatus, että vihittyyn kirkkoon hautaaminen tarkoitti varmempaa paikkaa taivaassa. Kuitenkin sosiaaliset syyt nousivat varsinkin 1700-luvulla tärkeimmiksi. Hautapaikka kirkon alla ja etenkin lähellä alttaria korosti yhteiskunnallista arvoa.

Terveydellisistä ja käytännöllisistä syistä esivalta alkoi rajoittaa kirkkoon hautausta 1750-luvulla. Varsinkin kesäaikaan kirkossa saattoi olla tukala haju. Kirkkoon hautaaminen loppui 1770-luvulla, kuten Hartolassakin.

Hartolan seurakunnan haudattujen luettelot alkavat vuonna 1731. Runsaan neljänkymmenen vuoden aikana kirkkoon haudattiin noin 800 vainajaa, joista viitisenkymmentä kuorin alle. Luonnollisesti jo aikaisemmin vainajia oli haudattu kirkkoon.

Perinteisesti on sanottu, että kirkkoon haudattiin säätyläisiä ja varakkaampia talonpoikia. Kuitenkin Hartolan kirkkoon haudatuista noin kolmannes oli torppareita, sotilaita ja käsityöläisiä tai heidän perheenjäseniään. Se kertoo varallisuuden kasvusta 1700-luvun aikana. Hautausmaksut eivät kohonneet yhtä nopeasti kuin ihmisten varallisuus.

Kirkkoon haudattujen osuus kaikista haudatuista oli 1730-luvulla noin kymmenesosa. Suurimmillaan se oli 1760-luvulla. Silloin joka kuudes vainaja haudattiin kirkon alle, joinakin vuosina jopa joka neljäs. Hautaaminen kirkkoon loppui nopeasti. Vielä vuonna 1765 kirkkoon haudattiin 40 vainajaa, mutta vuonna 1771 enää neljä.

Kirkon kuoriin haudattiin lähinnä aatelisia ja muita säätyläisiä. Erityisesti Kalhon kartanon Collianderit ja Putkijärven kartanon von Schrowet hankkivat hautapaikkoja kuorista. Mutta joukkoon mahtui tavallista rahvastakin. Talollisista kuoriin haudattiin talonisännät Vastamäestä ja Rääpöstä, mutta myös torppari ja rakuunan leski Rummakon torpasta.

Suurin osa kuolleista oli lapsia. Heidät haudattiin yleensä kirkon ulkopuolelle. Vuosittain vain yksi tai kaksi lasta haudattiin kirkon sisälle. Heistäkin suurin osa säätyläisten lapsia.

Säätyläisten, talollisten ja torpparien lisäksi kirkkoon haudatuissa oli myös yllättäviä henkilöitä. Vuonna 1753 hautapaikan kirkossa sai kirkonköyhä leskivaimo Anna Klemetintytär Piipari Kirkkolan Kankaanpäästä. Kuka lienee maksanut hänen hautapaikkansa.

Seurakunnan työntekijät saattoivat saada ilmaisen hautapaikan kirkon lattian alta. Niinpä unilukkarin leski haudattiin kirkkoon vuonna 1733 ja kaksikin unilukkaria seuraavina vuosikymmeninä.

Osa kirkon alle haudatuista tuli esiin kun vanhan kirkon muistomerkki pystytettiin. Tuolloin löydetyt luut haudattiin nykyiselle hautausmaalle Maila Talvion hankkiman Unohdettujen hautojen ristin alle.