Henkilökohtaiset työkalut

Peltonen (vuoteen 1927)
s. 1894 Iitti
k. 1966 Mikkeli

Tietoa kirjailijasta

Lempi Kepilä-Peltonen muutti Heinolaan vuonna 1925, missä hän asui kuolemaansa saakka. Hän toimi Kotikasvatusyhdistyksen puhujana vuoteen 1931, kirja-asiamiehenä sekä sanomalehtien avustajana.

Lempi Kepilä-Peltosen kirjallinen työ on kaikessa vaatimattomuudessaan lämpimän kotiseutuhengen elähdyttämää…[Hänen] ainoa kirjan muodossa ilmestynyt kertomus Ukonsaaren aarteet on hänen parhaansa; siinä tekijä kuvailee vanhan kansan arkielämää ja tallettaa sen piilotapoja sekä uskomuksia. Tässä vaatimattomassa kertomuksesta kahden heimon vanha polvi elää omaa hiljaiseloaan. 
(Ellilä, E. J., 1966. )

Kirjailija talletti kotiseututarinoita, jotka muodostivat kaunokirjallisiin viikkolehtiin julkaistuja jatkoromaaneja. Tarinat olivat pääasiassa muistitietona kulkeneita kertomuksia vailla sen suurempaa taiteellista arvoa. Aiheina niissä olivat joukosta poikkeavat, erikoiset henkilöt, talot tai esimerkiksi sotaisiin muistoihin perustuvat, sittemmin romanttisen hohteen saavuttaneet tapaukset. Näiden tarinoiden arvo piilee niiden kotiseuturakkautta uhkuvassa hengessä. (Ellilä, E. J., 1928)

Tuotanto

Romaanit

Maanpakolainen : romaani. 1920.

Kaikuja korvesta : romaani. 1922.

Ukonsaaren aarteita. Tekijä 1932.

Omenapuiden kukkiessa. 1934.

Tekstinäyte

Itse Isokylä lepäsi jyrkän Myllymäen alla avautuvalla, viljavalla lakeudella. Siihen kuului viisikymmentä taloa, joista kaksi kaksikerroksista, säilyneet kuin ihmeen kautta suurpalosta. Asukkaat olivat kaikki sukua toisilleen. Hiukan sekoitustakin oli heidän veressään; sillä suuri Savon tie oli muistaman ajoista asti kulkenut Ukonsaaren Isonkylän läpi. Kylän siveelliset tavat vanhana läpikulkupaikkana eivät olleet kaikkein puhtaimmat - mikäli kirkonkirjoistakin voitiin päätellä. Varsinkin kaksi vanhaa vipukaivoa olisi tiennyt kertoa kummia asioita. Kun Savon miehet saapuivat lankkukuormineen ja turkisvarastoineen kaupunkimatkoillansa merenrannikolle ja hevosiansa juottelivat Isonkylän vanhoilla vipukaivoilla, silloin kylän tytöt varasivat parasta ylleen ja riensivät kohtaamaan tunnetuita leikinlaskijoita. Sellaisesta seurasi usein yöpyminen taloihin. Takkatulen ääressä puhuivat sekä sanat että silmät. Sattuipa niinkin, että rohkeimmat matkamiehet uskalsivat kiivetä talontyttären kattosänkyyn yön pimeydessä - tai ainakin palvelustytön alasänkyyn. Sattuihan tosin, että tungettelija aamulla tunnettiin turvonneesta silmästään, johon oli saanut iskun kunnon tytön nyrkistä. Mutta sattui niinkin, että seuraavana talvena samat Savon miehet kiersivät kylän, ja että kylän naimattomilla tyttärillä oli parkuva poika käsivarrellaan kaivolle vastaan mennessä. Jälkimmäisessä tapauksessa Savon rahtimiehet löivät väsyneitä hevosiaan piiskalla, ajaa karauttivat ohi kylän ja illan hämärtyessä jo heidän ylleen lauloivat mennessään: >>Ylähäiset, alahaiset Savon tietä kulkee. Naiset ne istuu kaivon kannella, ei voi tietä sulkea.>>

Ukonsaaren aarteet, 1932.

Lähteet

  • Suomen Kirjailijat 1917-1944. SKS 1981, s. 192.
  • Ellilä, E. J. teoksessa Suvijuhla. Itä-Hämeen kansanopiston 20-vuotisjulkaisu juhannuksena 1928, s. 113
  • Ellilä, E. J. Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966, s.25-26.