Henkilökohtaiset työkalut
Taiteilija Olavi Lanu

Lennart Olavi Lanu (10. heinäkuuta 1925 Viipurin maalaiskunta) on lahtelainen kuvanveistäjä.

Yksi Lahden ylpeydenaiheita on Kariniemellä sijaitseva Lanupuisto, jossa kaksitoista suurta veistosta muodostavat yhdessä ympäröivän luonnon kanssa harmonisen kokonaisuuden. Olavi Lanun teoksia on paljon muuallakin Lahden kaupunkiympäristössä (esim. Kivettymä teatterin edustalla ja Kolme sulotarta Joutjärven koululla), joten jo sen pohjalta häntä voi pitää lahtelaisista kuvataiteilijoista huomatuimpana. Hän on kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita koko Suomessa.

Viipurinlahdelta mutkien kautta Lahteen

Lennart Olavi Lanu, tuttavien kesken Olli, syntyi ja kasvoi Viipurin maalaiskunnassa Viipurinlahden rannoilla. Kuvataiteilu oli osa elämää pikkupojasta alkaen; aivan ensimmäiseksi Olli tutustui vesiväreihin. ”Olin Viipurissa ammattikoulun maalarilinjalla, jonka opettaja tykkäsi tekemistäni kuvista ja savitöistä. Tein kuvia koko nuoruuden ajan. Sodan aikana olin mm. Kotkassa lähettipoikana ja sodan jälkeen jouduin Kuopion kasarmiin. Siellä sain tehdä kuvia upseerin asunnossa. Päästyäni siviiliin ja takaisin Kotkaan äiti patisti hankkimaan ammatin. Niinpä lähdin Helsinkiin ajatellen, että jospa minusta tulisi vaikka mainospiirtäjä.” Lanu opiskeli maalausta ensin vuoden Vapaassa taidekoulussa ja sitten Suomen Taideakatemian koulussa, Ateneumissa (1947-50). Opiskelijariennoissa hän tutustui ensimmäiseen vaimoonsa Tutta Vuoreen. Taiteilijapariskunta muutti Kyröön; Tutta toimi piirustuksenopettajana ja Olavi jäi yleensä kotiin maalaamaan. 1952-53 molemmat opiskelivat Pariisissa kahdessa eri opinahjossa. Samaan aikaan siellä oli myös Rafael Wardi, jonka luona Olavi oli asunut Helsingissä. Vuonna 1956 Lanut muuttivat Lahteen, missä Olavinkin opetustehtävät lisääntyivät. Launeen yhteislyseossa hän kuvaamataidon opetuksen lisäksi veti näytelmäkerhoa ja oli kaikkiaankin näkyvä, oppilaita innostava hahmo.

Taideilmaisun johdonmukainen kehitys

50-luvun maalauksissaan Lanu suosi syviä paikallisvärejä mustin ääriviivoin; Pariisista tarttui kubistisia vaikutteita. Keskikaupungilta Paavolan rinteelle Mustankallionmäelle muuton jälkeen ilmaisu alkoi abstrahoitua ja väriskaala keventyä. Kausi päättyi pian taiteelliseen kriisiin, jonka seurauksena Lanu hylkäsi värit lähes kokonaan pitkäksi aikaa. Kaanaan häät vuodelta 1958 on käänteentekevä teos (nimi ja sommittelu on lainaa Paolo Veronesen teoksesta vuodelta 1563): mustasta maalauksesta kohoaa paksuina värimassoina abstrakteja kuvioita. Hän oli maassamme ensimmäisiä informalistiseen suuntaukseen kytkeytyneitä taiteilijoita. Värienkäytön tilalle tulivat kokeilut vaihtelevien materiaalien ja tekniikoiden parissa; raja maalauksen ja kolmiulotteisen reliefin välillä on hyvin liukuva käsite Lanun tuotannossa. Siirtymä maalauksesta kuvanveistoon on edennyt johdonmukaisin askelin. Kuvanveistomateriaalina Lanu on välttänyt tavanomaisimpia kipsiä ja pronssia ja käyttänyt mm. puuta, kuparia, alumiinia, punasavea, lasikuitua ja betonia - betonivalu tuli hänelle tutuksi jo sodanaikaisesta betonilaborantin koulutuksesta. Läheiseksi tyylilajiksi on tullut luonnon pintojen jäljittely. Tässä mielessä tärkeä etappi uralla oli osallistuminen taide ja luonto –teemaiseen Venetsian biennaaliin 1978, missä työt tehtiin luonnonmateriaaleista. Venetsian menestyksen jälkeen näyttelykutsuja alkoi tulla ympäri maailmaa ja Lanu alkoi saada ympäristö- ja maataiteilijan leimaa. ¨

Tekemisen riemu

Teokset olivat alkaneet kasvaa jo 60-luvulla niin että työtilatkin kävivät ahtaiksi. Vuonna 1970 Lanut löysivät ison kiinteistön Patomäestä, joka tuolloin oli vielä puhtaasti maaseutua. Kauppapuutarhalle kuulunut osin kolmikerroksinen talo on ateljeekoti täynnä taiteilijanuran eri kerrostumia. Varastotilat pursuavat teosten osia ja muotteja, avaralla pihalla on useita veistoksia – kopautus paljastaa jotkut kiveltä näyttävät teokset lasikuiduksi. Taiteen filosofiasta Olavi Lanu ei varsinaisesti ole kiinnostunut. Nuoruudessa vaikuttaneiksi maalareiksi Lanu nimeää mm. Tyko Sallisen ja espanjalaisen Antoni Tapiesin, muttei halua korostaa asiaa. Taidehistorian jatkumo tai taidepiireihin kuuluminen on toisarvoista itse tekemisen riemun rinnalla; se on samanaikaisesti sekä leikkiä että kovaa työtä. Lanun teokset on tarkoitettu osaksi luontoa, ja kun esim. ruohosta muotoiltu naishahmo kasvaa heinikoksi ja sulautuu ympäristöönsä, se on toteuttanut tehtävänsä parhaiten. ”Jos minussa on lämpöä, haluan että se välittyy teoksiini”, nykyinen vaimo Tarja Lanu kertoo Olavin joskus sanoneen. Ja niin se ehdottomasti on.

Lanupuisto

60-vuotishaastattelussa 1985 Olavi Lanu kertoi haaveestaan tehdä betoniteoksia osaksi metsämaisemaa. Puistohanke Kariniemeen saatiin toteutettua ja Lanupuisto syntyi vuosina 1988-92. Suurten teosten valutyöt vaativat tuhansia työtunteja, ja Lanu palkkasi apulaisiksi Lahden taideinstituutin opiskelijoita. Yhtään puuta ei taiteilijan tavoitteiden mukaisesti tarvinnut kaataa. Teosten nimikylttien katoamisestakin Lanu on pelkästään tyytyväinen, ja luonnon itsensä hoitama sammaloituminen on oleellinen osa teosten ideologiaa: luonnon ja taiteen välisen eron on oltava mahdollisimman korostumaton. Lanulle on myönnetty professorin arvo, vuoden lahtelaisen arvonimi (1987), Pro Finlandia –mitali sekä lukuisia palkintoja niin Suomessa kuin ulkomailla. Rakkaimmiksi harrastuksikseen hän mainitsee pyöräilyn ja luonnossa liikkumisen.

Lähteet

  • Haastattelu taiteilijan kotona 22.5.2006 (Matti Pajuniemi ja Juha Pesonen).
  • Olavi Lanu (teksti: Ulla Aartomaa), Lahden taidemuseon julkaisu 1989.
  • Ulla Aartomaa: Professori omalla maallaan. Kuvanveistäjä Olavi Lanun puoli vuosisataa Lahdessa. - Teoksessa Nuori 100-vuotias Lahti, Lahden taidemuseon julkaisu 2005 .