Henkilökohtaiset työkalut

KOTIKYLÄNI Kertomuksia Hartolan Pohjolankylän taloista ja ihmisistä

Toivo Peltonen 2006


Lukijalle

Hartolan Kuningaskunta sijaitsee noin 45 km Heinolan kaupungista pohjoiseen. Se on Itä-Hämettä ja kuuluu nykyisin Päijät-Hämeeseen. Tämä syntymäpaikkamme ei ole mikään erikoinen, että sitä juuri mainita kannattaisi. Itä-Hämeen laulussakin sanotaan: "Se syrjäinen on soppi vaan, mi muilta ehkä unhoon jää". Mutta jokaiselle meille kotikylämme ja synnyinseutumme ovat kullan kalliita. Mieleeni muistuu erästä sota-ajan laulua mukaillen vartiomiehen ajatus:

  "Mä vartioitsen teitä ja aseveljiäin, niin ettei vihamies voi teitä saartaa. Ja aina yksin ollen mun rientää aatoksein, vain sinne missä kotitaivas kaartaa". Näin se on kuten silloin usein oli ajatuksemme.  
  Onhan tällä paikkakunnalla kuitenkin erikoinen nimi kuin "Hartolan Kuningaskunta!” Hartola oli aikoinaan ruotsalaisten aatelissukujen hallussa nimeltään Gustav Adolfs Socken. Kun Suomi liitettiin 1809-sodan seurauksena Venäjään, hylättiin ruotsinkielinen nimi ja tilalle tuli Hartolan pitäjä, jota myöhemmin alettiin kutsua Hartolan kunnaksi. Vuonna 1987 se julistettiin "Hartolan Kuningaskunnaksi". Perusteluiksi väitettiin, että se on Manner-Suomen ainoa maalaiskunta, jonka Ruotsin kuningas on perustanut. Perustamisvuosi oli 1784.
  Lukija ehkä erehtyy, että nyt tässä kerrotaan oikein seikkaperäisesti kunnasta ja kunnallisasioista, mutta tässä kerrotaan vain kuningaskunnan asukkaista ja heidän oloistaan ja asumisistaan täällä ja kuinka sukumme on tänne joutunut.  Pohjolankylä, josta etupäässä kerron, on osa Hartolan kuningaskuntaa. Harju ja maantie jakavat kylän itä-länsisuunnassa kahtia, nimellisesti Selkään ja Pohjolaan. Selän puoli on paljon mäkisempää, mutta myös kivisempää maastoa kuin Pohjolan puoli. Aikanaan kun kuusesta tehty ns. "risukarhi", oli kivisillä pelloilla paras pellonmuokkausväline aina 1930-luvulla saakka, nimitettiin Selänkylää myös "risukarhin mutkaksi", syystä kun siellä käytettiin paljon risukarheja. Siellä oli hyvin kiviset pienet pellot mutta hyvät metsät, mutta Pohjolan puolella päin vastoin.
  Olen syntynyt ja kasvanut Pohjolan puolella, käynyt kouluni ja varttunut siellä ikäisteni tovereitteni kanssa aikuiseksi ja asunut Hartolassa koko ikäni, lukuun ottamatta sota-aikaa. Vaikka kotikylämme onkin vaatimaton paikka ja monen mielestä mitätön, voi siitä kuitenkin jotakin kertoa. Eihän Luoja ole tälle kylälle mitään erikoista luonut, mutta mielestämme se on ollut maailman paras paikka asua. Täällä me kansakoulua kävimme, kasvoimme aikuisiksi ja lähdimme sotaan maatamme ja synnyinseutuamme puolustamaan. Miehet sotimaan ja naiset heitä auttamaan, lotiksi ja sairaaloihin.
   Pohjolankylän tärkein keskipiste lapsuus- ja nuoruusvuosinani oli maantien risteys, jossa itään johtava Selänkylän ‑ja länteen vievän Tokeensalmentie kohtasivat pohjois‑eteläsuuntaan harjua pitkin kulkevan maantien, joka silloin oli nimetty kantatie 59:ksi, mutta nykyisin se on nelostie eli E 75. 
  Risteyksessä oli siihen aikaan Hartolan Osuuskaupan Pohjolan myymälä, "Harjun kauppa", niin kuin sitä kyläläiset nimittivät. Se oli meille tärkeä yhteys ja kokoontumispaikka. Koko kylän väki siellä kävi, toimittaen erilaisia kauppa-, posti- ja muita asioita sekä kertoen kuulumisiaan. Mutta päivisin siellä istuskelivat etupäässä talojen isännät kuulumisiaan kertoillen. Kouluajoiltani muistan kuinka usein siellä istuivat Heikkilän Jussi, Elomäen Nestor, Liepeen Jussi ja monet muut. Piesalan Konsta tuli joskus reppuineen, Pynnös-Jussi poikkesi vitseineen ja juttua riitti. Parannettiin maailmaa.
  Maantien kummallakin puolen olevat talot ovat kaikki olleet entisiä Pohjolan kartanon torppia. Vaikka virallinen nimi onkin Pohjolankylä, kutsutaan kuten jo edellä kerroin, harjun idänpuoleista osaa Selkä‑nimisen talon mukaan Selänkyläksi ja läntistä puolta Pohjolan kartanon mukaan Pohjolankyläksi. Läntinen puoli jakautui vielä kahteen osaan, kartanon alueeseen ja ns. Nääsilän mutkaan. Läntisen puolen perukoilta tulee matkaa kylän keskustaan 6-7 km ja idänpuolelta suunnilleen saman verran. Eteläpuolella sijaitsevan Kalhonkylän nimi johtuu Kalhon kartanosta.

Tämän seudun taloista, torpista, kartanosta ja ihmisistä olen koonnut ja kirjoittanut seuraavat muistelmat.

Toivo Peltonen tammikuussa 2006


Kokoelman toimittajan lisäys

Tähän väliin ensin vielä juttukokoelman toimittajan Matti Peltosen, Toivon pojan lisäys:

 Isäni Toivo nauhoitti setänsä Väinö Ojalan s. 1904 ja pohjolankyläläisen Matti Järvisen s. 1913 haastattelut kaseteille ja purki ne sitten tekstiksi tietokoneellaan vielä vanhoilla päivillään, viimeiset kirjaukset lähes 85-vuotiaana.  Ikä kuitenkin painoi ja työn alla olleet tekstiversiot jäivät oikolukuvaiheeseen Toivon poistuttua keskuudestamme jouluaattona v. 2007.  Lupasin hänen kuolinvuoteellaan saattaa tämän kirjaksi tarkoitetun juttukokoelman julkaisukuntoon.   Useiden eri versioiden, eri nimistenkin, selvittely ja kokonaisuuden hahmottaminen oli aikaa ja kärsivällisyyttä vaativa työ, joka jäi usein kesken. Vasta eläkepäivilläni pystyin siihen syventymään riittävällä tarmolla.  Koska muistelmat julkaistaan Päijät-Häme-wikissä niin ne on tarkoituksenmukaista pätkiä pieniksi kokonaisuuksiksi, mikä tarinan luonteen mukaisesti onnistui hyvin.  Tämä kirjoitus kulki Toivolla kahdellakin eri työnimellä, Kuningaskunta Tasavallassa ja Kotikyläni, joista jälkimmäinen on tämän wiki-versiokokoelman nimenä
  Muistelmat tekee haasteelliseksi niiden päällekkäinen ”syvyys” eli ulottuvuus eri aikakausien kerrontaan. On ollut vaikeaa tuoda selvästi esille eri kertojien kuvaukset etteivät vuosikymmenet ja eri aikoihin sattuneet tapahtumat sekoitu.  Samanaikaisesti olen kuitenkin joutunut toiston välttämiseksi yhdistämään kolmenkin eri kertojan tarinat samasta kohteesta yhdeksi kokonaisuudeksi pidemmältä aikajaksolta.  Joiltain osin työ on vielä kesken, mutta kun aineisto on Päijät-Hämeen maakuntakirjaston wiki-kirjastossa, niin muokkaus ja parantelu käy jälkikäteenkin sitä mukaa kuin uutta korjailtavaa tulee mieleen.  Otan myös vastaan mielelläni kommentteja ja lisäys- tai tarkennusehdotuksia tämän lukijoilta sähköpostiini matti@rex.fi. 
  Tekstissä on alkuaan paljon perusteellisia sukuselvityksiä, joita en tässä yhteydessä ole katsonut tarpeelliseksi julkaista. Ne voi hyvin ohittaa ja jos joku haluaa syventyä niihin tarvittaessa myöhemmin tekstissä esiintyvien henkilöiden sukulaisuussuhteita tms. tarkemmin selvittääkseen voi allekirjoittaneeseen ottaa yhteyttä. 
 Muistelmissa käsitellään paljon taloja ja torppia, joiden paikat ovat kadonneet mielestä tai eivät muuten vain aukea nykylukijoille. Siksi tarkoitukseni on myöhemmin merkitä karttakoordinaatteja mainittujen paikannimien kohdille ja lisätä myöskin karttakopioita tekstin selvennykseksi.

Matti Peltonen tammikuussa 2017


ENSIMMÄINEN LUKU

Pohjolankylän tarinankertojat Väinö-setä, Matti Järvinen ja Toivolan Jussi Snäll

Väinö-setä

Setäni Väinö Taavetti Ojala, isän veli Heinolasta, täytti 29. 5. 2004 täydet sata vuotta. Kävin vuosittain häntä tervehtimässä. Olin käynyt häntä myös haastattelemassa vanhoista asioista 29. 3. 1988, jolloin hän oli 83-vuotias. Päivä sattui olemaan vaarini ja mummini vihkiäispäivä vuodelta 1887, jonka tosin vasta jälkeenpäin huomasin. Satavuotispäivän lähestyessä aloin kuunnella tuota jo 16 vuotta vanhaa tallentamaani äänikasettia, jolla Väinö kertoo paljon muistoja menneiltä ajoilta. Kuunnellessani niitä huomasin, että minun pitää kirjoittaa muistiin vielä lisää kotiseudultani kohta jo unhoon jääviä asioita ja tietoja.

  Se että Väinö-sedän sukunimi on Ojala ja isäni Peltonen johtuu siitä, että vaikka he kumpikin olivat saman Olgan ja Taavin poikia, he ottivat mieleisensä sukunimen. Isäni asui aluksi Pohjolan kartanon Peltola-nimisessä torpassa ja mieltyi siihen ja otti sukunimen sen mukaan, joskaan ei Peltola, vaan Peltonen. Taavi Ojala perheineen osti myöhemmin Ojala-nimisen torpan, jonka he saivat omakseen ja ottivat sukunimekseen Ojala. Ennen sukunimien suomentamista oltiin vain Antinpoikia, Taavetinpoikia, Topiaanpoikia tai tyttäriä jne. 
  Kun Väinön satavuotissyntymäpäivä valkeni, sattui olemaan vähän sateinen, mutta muuten hyvä juhlapäivä. Edellisenä päivänä oli paikallisessa Itä-Häme -lehdessä hänestä haastattelu kotipihassa otetun kuvan kanssa. Päivänsankari ei tuossa kuvassa näyttänyt ollenkaan satavuotiaalta, vaan päinvastoin paljon nuoremmalta. Joku sanoikin, "ovatpa löytäneet hänen 70-vuotiskuvansa". Kertoessani tätä hänelle hän vastasi: "Kyllä se eilen tuossa pihassa minusta otettiin, pensaissa oli jo sen verran lehtiä".
  Hymyssä suin hän jaksoi keskustella kanssamme monta tuntia. Oli kuin nuoret konsanaan. Puhuttiin ja muisteltiin paljon vanhoja, mutta yhtä hyvin myös päivän polttavia asioita. Näin kului häneltä noin kahdeksantuntinen juhlapäivä, mutta seuraavana päivänä hän oli taas reipas kuin partiopoika.
  Monet ovat minulta kysyneet: "Missä vanhainkodissa tai hoitolaitoksessa setäsi on?” Mutta satavuotiaana hän asui yksin omakotitalossaan Heinolan Rajakadulla. Vaimon sisarentytär kävi kuitenkin päivittäin häntä katsomassa.


Matti Järvisen haastattelu

Kotikyläni on minua aina kiinnostanut, mutta se ollut liian tuttu paikka, joten siitä kirjoittaminen on aina jäänyt. Nyt tässä juttukokoelmassa kertovat kylän varhaisemmista vaiheista lisäkseni Väinö Ojala ja Matti Järvinen. Matti kertoo myös paljon Toivolan Jussin suulla muistellen hänen kertomuksiaan. Minä puolestani kerron muistini mukaan kotiseudustani ja sen eri vaiheista lasten ja nuorten näkökulmasta katsottuna.

  Kun talvella 1988 olin käynyt haastattelemassa Väinö-setääni, kertoi veljeni Mikko, että hänen vaimonsa Marjatan eno, Matti Järvinen, on myös hyvä kertoja ja muistaa paljon vanhoja asioita. Sovimmekin sitten Mikon kanssa, että hän järjestää tapaamisen ja Matti sitten pyysi minua tulemaan heille haastatteluun. 
  Menin syyskuussa 1988 Matti Järvisen huvilalle Heinolan Vanha-Tuusjärven kylään jatkamaan sitä haastattelua, jonka aloitimme Hartolassa markkinalauantaina. Minua oli odotettu, kahvipöytä kirvoitti kielet, siitä kiitos emännälle.       
  Matti olikin oikein kertojatyyppi, luonteeltaan iloinen ja kertoessaan hauskan paikan tullen hän helähti usein iloiseen nauruun. Hän oli syntynyt Pohjolankylässä huhtikuussa 1913 ja elänyt nuoruuttaan siellä, naapurinsa "Toivolan Jussin", Juho Snällin kertoessa hänelle paljon kylän vanhoja asioita. Hänellä oli hyvä muisti, hän oli erikoisesti Juho Snällin kertomusten muistelija ja kertoikin asioita paljon Snällin kertomina.


Toivolan Jussi

Matti Järvinen esitteli ensin Juho Snällin, eli "Toivolan Jussin”, joksi häntä asuinpaikkansa vuoksi nimitettiin. Aloitimme vanhimmasta päästä eli vanhimman kertojan vanhemmista. Toivolan Jussin isä oli kesti, Juhonpoika Snäll, joka oli syntynyt 31. 4. 1820 ja kuollut 27. 7. 1910. Hänen vaimonsa oli sokea Anna Matintytär Marttila, syntymäpäivästä ei ole tietoa, mutta hän oli kuollut 1893.

  Heidän poikansa Juho Juhonpoika Snäll asui vanhempiensa kanssa ja ammatiksi hänelle oli merkitty renki. Jussi oli syntynyt 30. 8 1864 ja kuoli 16. 6.1949. Hänellä oli myös vaimo,  Maria Juhontytär Heino, joka oli syntynyt 19. 7.1868 ja kuoli 2. 5.1942. He menivät naimisiin 1894 ja heillä oli kaksi lasta. Vanhin poika Väinö Johannes syntyi 19. 5.1896, mutta kuoli jo yhden kuukauden ikäisenä. Toinen poika Kalle Oskar syntyi 16. 9.1897 ja jäi elämään. He olivat kaikki hartolalaisia.
  Hartolan srk:n rippikirjan mukaan heidän asuinpaikakseen on merkitty Malmgård (Pohjola), ja että Juho oli asevelvollisuuteen kelpaamaton, vaikka syytä ei mainita. Ehkäpä hän siksi sai olla Malmgårdin ympäristössä kotitanhuvillaan koko ikänsä. Järvisen Matti kertoi paljon Juho Snällistä, Toivolan Jussista ja hänen muisteloistaan aina 1800-luvun puolelta saakka.
  Vaikka hän kirkonkirjojen mukaan oli lähtöisin aika vaatimattomista oloista, oli hän elämänsä aikana kouliintunut ja oli eläkeiässään yksi paikkakunnan kuuluisimmista miehistä. Hän oli hyvin arvostettu ja kunnioitettu mies kaikin puolin.
  Monet kyläläiset sanoivat vähätellen Jussin olleen Pohjolan kartanon voudin, pehtoorin, työnjohtajan tai toiset vain etumiehen. Jussi oli kertonut Matille, että hän oli aikanaan täysivaltainen Pohjolan kartanon tilanhoitaja. Hän oli tullut sinne jo Juho Pohjolan (Pessalan) aikana 1800-luvulla ja rehellisenä nuorukaisena päässyt Juho Pohjolan luottomieheksi. Hän joutui olemaan Pohjolassa vuosikymmeniä, ensin työssä ja sitten eläkemiehenä. Hän poistui elämästä vasta sotiemme jälkeen v. 1949. 
  Kylämme kertojista vanhin, Toivolan Jussi, Juho Snäll, oli siis syntynyt 1864, Väinö-setä 1904, Matti Järvinen 1913 ja minä 1921. Kaikki eri vuosikymmenillä ja erilaisissa olosuhteissa. Jopa kahdella eri vuosisadalla. Heistä vanhimmat olivat kokeneet torppariajan kurjuuden, joka oli peräisin ruotsinvallan ajalta ennen venäjänvaltaa. Minua lukuun ottamatta nämä toiset olivat syntyneet jo venäjänvallan aikana. Nyt he ovat jo kaikki poissa. Juho Snäll kuoli 1949, Matti Järvinen 1995 ja Väinö 2005, yli satavuotiaana. 
  Heidän lapsuutensa ei varmaankaan ollut yhtä herttaista kuin minun lapsuuteni aikana oli. Ikäisiäni lapsia syntyi paljon ja olimme jo kaikki itsenäisen Suomen lapsia. Olimme rakkaudella hoidettuja, tosin joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Olihan torppareista tullut itsenäisiä talollisia ja Suomesta itsenäinen valtio.
  Näin on saatu kolme kertojaa vanhoista ajoista, Väinö-setä, Matti Järvinen, Toivolan Jussi ja lisäksi neljäs, allekirjoittanut. Ehkäpä annamme ensin puheenvuoron Väinö Ojalalle, jossa hän kertoo ketä me olemme ja mistä me olemme tulleet. 


TOINEN LUKU

Väinö-sedän haastattelu alkaa suvun historialla

Toivo Peltonen kirjoittaa: Sairastuin pikkuaivoinfarktiin tammikuun 23. päivä 2004 ja jouduin sairaalaan. Ensin Päijät-Hämeen keskussairaalaan eli PHKS:iin ja sieltä Hartolan sairaalaan. Aloin kuitenkin toipua ja soitin helmikuun 17. päivänä nimipäiväonnittelut Väinö-sedälleni Hartolan sairaalasta ja kerroin tilanteeni, johon Väinö-setä tyyliinsä vastasi:

  "Älä valita, koeta sinnitellä, että pääset satavuotisjuhliini, täytän keväällä sata vuotta!”
  Kyllä se virkisti kummasti. Jos kerran hän täyttää täydet sata vuotta ja vastahan minä olen kahdeksankymmentäkolme, ei tässä muu auta kuin sinnitellä. Kotiin päästyäni kaivoin esille vanhan äänikasetin vuodelta 1988, jossa Väinö kertoilee paljon mielenkiintoisia vanhoja asioita, muistellen sukuaan ja olojaan jo lapsena Pohjolankylässä. Väinö-sedällä ei kuitenkaan ollut ketään sellaista kertojaa kuten Matti Järvisellä, jota olin haastatellut samana vuonna kuin Väinöä. Matti kertoi myös mitä hän oli kuullut Toivolan Jussilta.
  Väinö kertoi haastattelussa, että hänen isoisänsä, Topias Sigfridinpoika, oli syntynyt 13.9.1825 Iitin Leppäniemessä ja oli kuollut 10.10.1858 pistokseen, viisi kuukautta ennen Väinön isän syntymää. Vaikka Väinöllä oli hyvä muisti, ei hän voinut kertoa isoisästään mitään, kun ei ollut häntä edes nähnytkään. Eikä sitäkään, oliko hänen isänsä siitä kertonut. Ainoa minkä hän muisti oli, että hänen nimensä oli Topias ja hän oli kuollut, mutta ei sitäkään mihin tautiin hän kuoli. 
  Isoäitinsä nimeä hän muisteli Eevaksi ja Eeva Ananiaantytär hän olikin ja oli syntynyt 22. 5.1825 ja kuoli 18.12.1889.
  Aloimme sitten pohtia mistä sukumme on tullut. Vaikka olin menettänyt liikuntakykyni, olin vielä sentään henkisesti voimissani, kyselimme eri kirkkoherranvirastoista ja tässä auttoi meitä myös Jorma Eskola, Artturi Eskolan poika Hartolasta, hankkien tietoa kansallisarkistostamme. Saimme Väinö-sedän ja isäni suvusta seuraavanlaisen selvyyden.
 

Toivo Peltosen sukutaustaa alkaen 1770-luvulta

Vanhin isoisä, jonka löysimme oli Eerik Salomoninpoika, isäni isän isän isän isä, syntyi Iitin Leppäniemessä 1770. Hänen poikansa Sigfrid Eerikinpoika syntyi samoin nykyisen Iitin Leppänimessä 1794, joka silloin oli osa suurta Mäntyharjua.

  Isäni, isän isä, Tobias Sigfridinpoika, syntyi 1825 ja kuoli 1858 Iitin Leppänimessä. Hänen vaimonsa  Eeva Ananiaantytär syntyi kuten kerrottu 1825 Iitin Vesalassa ja kuoli 1889. Heidät vihittiin 1845. ja heille syntyi kolme poikaa:

Matti Topiaanpoika syntyi 1846. Jussi (Johan) Topiaanpoika s. 1856 ja Taavi Topiaanpoika s. 1859, minun vaarini

Kaikki syntyivät Iitin Leppäniemen kylässä. Kansan suussa B. oli muuttunut P:ksi ja Tobias muuttui Topiakseksi jne.

Matti Topiaanpoika, myöhemmin Ulmala, avioitui 1870-1880 lukujen vaihteessa Anna Kaisa Antintyttären kanssa ja heille syntyi lapsia seuraavasti:

Konstantin 1871 Matilda 1873 Evert 1875, Selma 1882, Nestor 1884 ja Anna 1889.

Isä-Matti Ulmala kuoli 1925 lähes 80-vuotiaana.

Jussi (Johan) Topiaanpoika s.1856 otti sukunimekseen Salokoski. Hän avioitui 1883 Heta (Hedda) Sofia Markuksentytär s. 1862 kanssa, joka oli kotoisin Mäntyharjulta ja heille syntyi paljon lapsia:

Alma s. 1885, k. 1981. Johan Emil s. 1887, kuollut Amerikassa todennäköisesti 1979. Toivo s. 1889, k. 1948. Nestor s. 1891, kaatui 1918 amerikkalaisena Pariisin rintamalla. Aino Hilja 1893, k. 1950. Fanny Elina s. 1895, k. 1977. Tyyne s. 1897, k. 1987. Sulo Mikko s. 1899, k. 1986. Toini s. 1901, k. 1992 ja Adiel s. 1904, k. 1996.

  Isäni suku alkoi siis Iitistä,  mikä oli minulle suuri yllätys. Aikaisempi tietoni oli, että vaarikin syntyi Mäntyharjulla.  (Leppäniemi onkin kuulunut silloin Mäntyharjuun, MP:n huomautus).

Jatkoimme sukuselvitystä isän äidistä Olga Maria Ojalan vanhemmista ja sisaruksista:

Mummini Olga Marian Antintyttären vanhemmat olivat torppari Antti Juhonpoika, joka syntyi v. 1838. Hartolan Vehkalahden Hietjärven Hollon torpassa ja kuoli 1890. Hänen vaimonsa Eeva Simontytär syntyi 1844. He asuivat 1880-luvulla Hartolan Ulmalan Niemelässä.

Vanhin Antin ja Eevan lapsista oli Antti Antinpoika, syntyi 1863. Hän avioitui 1889 vaimonsa Maria Kristiina Bäckströmin kanssa, joka syntyi 1870. ja asuivat mm. Fuurtin Niemelässä.

Mummini Olga Maria Antintytär myöhemmin Ojala syntyi Hartolan Ylemmäisten Juurik'ojan torpassa 23. 6.1866. ja kuoli kotonaan Hartolan Pohjolankylän Ojalassa 8.11.1933.

Seuraavana Eva Loviisa, s. 1868 ja kuoli 1930. Hänen miehensä talollinen Juho Taavetti Topiaanpoika Viitanen, syntyi 1862 ja kuoli 1919. He asuivat Ulmalan Niemelässä. Heidät vihittiin 1894.

Pojista seuraava Johan (Jussi) Antinpoika Laitinen syntyi 1871 Hartolassa ja kuoli 1944. Vaimo Ida Paavontytär Nyman syntyi 1875 ja kuoli 1956. He asuivat aluksi Mansikkamäen Poikkisillassa.

Näistä Eva Loviisa (1868) ja Johan (Jussi) Laitinen (1871) olivat isäni kummeja. Eva Loviisaa en muista, mutta Jussi Laitinen kävi äidin aikana meillä usein ja oli yötäkin. Hänellä oli hyvä lauluääni ja hän lauloi joskus unissaankin, vaikka ei sitä aamuisin muistanut.

Mummin puoliso Taavi Topiaanpoika syntyi siis1859 silloisessa Mäntyharjussa, mistä muutti Pertunmaan Ulmalaan 1876. Hän avioitui 1887 Olga Marian kanssa ja muutti sieltä edelleen vuosisadan vaihteessa Hartolan Pohjolaan, josta osti Ojala-nimisen talon ja otti perheineen sen mukaan Ojala-nimen sukunimekseen.

Heille syntyi seitsemän lasta, joista vanhin isäni Johan Emil (Eemeli) syntyi 8. 7.1990, kuoli 17. 6.1958. Hän otti rippikoulussa oma-aloitteisesti sukunimekseen Peltonen, vaikka vanhemmat ja sisarukset ottivat sukunimekseen Ojala.

Hilma s. 1894 k. 1967. Alina s. 1899 k. 1900. Evert (Eevertti) s. 1903 k. 1980. Väinö Taavetti s. 1904 k. 2005 Nestori s. 1907 k. 1920 Matti s. 1909 k. 1936

KOLMAS LUKU

Vielä jatkoa mummini Olga Marian sisaruksista

Elisabet Antintytär ja Pertti Lehtoranta

Väinö muisteli sitten serkkuaan Elisabet Antintyttären poikaa Pertti Lehtorantaa, joka oli noin puolitoista vuotta häntä vanhempi. Se on myös niin mystillinen tapaus, että siitä on kirjoitettava pitkä luku tähän sukutarinaan. Pertti oli syntynyt 1902 Hartolassa. Hän oli samalla isäni serkku, mutta ns. lehtolapsi, jonka isästä ei löydy merkintää kirkonkirjoista.

  Paloniemen isännän rusthollari Johan Pessalan vävy, Otto Juhonpoika (Johansson Sysmästä) syntyi 1849, vihittiin 1874 ja kuoli lokakuussa 1908. Kun ensimmäinen vaimo kuoli 1890-luvulla, hän meni uusiin naimisiin Elisabet Antintyttären kanssa ja heidät vihittiin 1903, joka oli Elisabetin I ja Oton II avioliitto. Elisabet joutui näin Heinolan Paloniemeen. Samalla selvisi ettei Albert eli Pertti ollut Otto Juhonpojan, vaan Elisabetin avioton poika Albert Elisabetinpoika.
  Pertin äiti, isoäitini Olga Marian sisko, Elisabet Antintytär syntyi 1875. ja kuoli 1906 päivän jälkeen kolmannen synnytyksensä. Oton ja Elisabetin ensimmäinen lapsi, Elisabet syntyi 1904, mutta kuoli jo 1906. Elisabet sai kolmannen lapsen Johanneksen 1906, joka myös kuoli lapsena samana vuonna. Hänen isäpuolensa oli Otto Johansson, joka oli muuttanut nimensä Pohjolaksi, kuoli lokakuussa 1908. Tämän jälkeen Albertilla ei ollut äitiä eikä isäpuolta, hän oli jäänyt täydellisesti orvoksi. 
  Väinö-setäni muisteli kerran isänsä kertoneen, että Paloniemen emäntä oli hänen isälleen sukulainen. Näin selvisi että kysymyksessä oleva sukulainen oli juuri tämä äsken mainittu Väinön täti Elisabet.
  Elisabet Antintyttären pojalla Albertilla oli syntymäajan ja sukunimen suhteen erittäin vaihteleva nuoruus. Hänet oli kansakoulutodistuksen mukaan kirjoitettu Pertti Pohjola-nimisenä Hartolan Mansikkamäen kansakouluun 1913. Syntymäajaksi oli merkitty joulukuun 10. päivä 1903. Mansikkamäen kansakoululta 1917 annetun päästötodistuksen mukaan hän oli edelleen Pertti Pohjola.
  Vuoden 1919 huhtikuun 18 päivänä annetun Hartolan seurakunnan todistuksen mukaan Albert oli Otonpoika, ja nauttinut ensi kerran Herran Pyhää Ehtoollista. Syntymäaika oli merkitty oikein joulukuun 11 päivä 1902, vaikka sukunimi oli väärin. Olihan hänellä ollut Otto-niminen isäpuoli, josta nimitys lienee  johtunut.
  Albertin ollessa 20-vuotias Hartolan Mansikkamäen kansakoulusta huhtikuun 30 p:nä 1922 annetun jatkokurssitodistuksen mukaan hänen nimensä oli Albert Lehtoranta. Tämän nimisenä hän sitten esiintyi Hartolassa ja lähti Kotkaan. Tarkkaa aikaa Lehtoranta-sukunimen otosta, eikä siitä, oliko nimi Pertin oma ottama vai oliko se toisten hänelle antama, eikä myöskään siitä, mistä hän sai Lehtoranta nimen, niistä ei ole tietoa.
  Pertti Lehtoranta, kuten häntä sukulaisten mukaan kutsuttiin, kuoli 1971 Kotkassa. Hän oli naimisissa Hilja Maria Lehtorannan os. Kontiainen, kanssa joka oli syntynyt 1898 ja kuoli 1966. Heillä oli neljä lasta.
  Hartolassa ollessaan Pertti kävi usein meillä, muistan hänet hyvin. Aikansa kierreltyään hän lähti Kotkaan ja oli siellä ahtaajana, meni naimisiin ja hänelle syntyi lapsia, jotka olivat pikkuserkkujani, mutta en ole tavannut heitä koskaan. Pertti oli nuorena miehenä vilkas nuorukainen. Hän liikkui paljon ja kävi myös meillä usein. Hän oli joskus meillä työssäkin. Ollessani kuuden vuoden ikäinen muistan kerran hänet meillä käydessään, kun meidän uusi asuinrakennuksemme oli rakenteilla 1927.    
  Siihen aikaan oli voimassa kieltolaki, joka koski alkoholia ja kaikkea siihen liittyvää. Silloin kuljetettiin salaa Virolaista spriitä, pirtua, ja sitä varten oli monenlaisia kanistereita, yhdestä litrasta kymmeneen saakka. Oliko ehkä muitakin, mutta näitä ainakin.
  Litran kanisterit olivat litteitä ja vähän kuperia, että ne kävivät hyvin taskuihin. Pertilläkin oli pari sellaista mukana silloin hänen rakennuksellamme käydessään. Ne olivat hänellä etupuolella housun kauluksen ja paidan välissä kumossa niin, että niiden pohjapuolet näkyivät vatsan kohdalla.
  Tiesin kyllä mitä ne olivat, mutta kysyin häneltä kun en muutakaan uskaltanut: "Mitä nuo ovat?” "Se on rahapussi", Pertti vastasi. Tämä tieto riitti minulle. Minua ujostutti, en uskaltanut kysellä enempää, olinhan silloin vielä lapsi ja aikuisten asiat eivät kuuluneet minulle. Tosin tämän pirtujutun olin saanut selville, kun miehet käyttivät sitä siihen aikaan paljon.  
  Tapauksesta on aikaa kohta 80-vuotta ja vasta nyt tämä meille, heidän pikkuserkuilleen, alkaa valjeta. Olemme vain tienneet, että Pertti oli isämme serkku,  mutta ei Väinö-setä eikä Matti Järvinenkään osanneet antaa oikeaa selitystä.

  Olga Marian sisaruksista seuraava oli Alfred Antinpoika Laitinen, sanottiin Pertiksi vaikka nimi oli Alfred, syntyi Hartolassa 1887. Otti sukunimen Niemelä 1936 ja kuoli Fuurtin Niemelässä 1952. Vaimo Alma Juhontytär syntyi Hartolassa 1878, heidät vihittiin avioliittoon  1906 ja heille oli syntynyt samana vuonna tytär Aili.
  Niemelän Pertti, kuten isä Niemelän enoa nimitti, kävi meillä hyvin usein. Se oikein kohahdutti meitä lapsiakin kun hän meille  saapui. Myös hänestä minulla on paljon muistoja.
  Kerran talvella 1942, sota-aikana lomalla ollessani kävin Fuurtin Niemelässä heitä tapaamassa. Oli kylmä ja heitä paleli, kun yhtä uunia ei voinut lämmittää. Eno-Pertillä oli kova iskias, eikä hän voinut uunia tutkia. Eikä edes nuohoojaa saatu katsomaan mikä siinä uunissa on. Pyysin, saisinko minä katsoa ja lupa annettiin. Aloin tutkimaan ja huomasin uunin alaosan olevan aivan täynnä tuhkaa. Sinne oli pudonnut tiiliskivi jostain ylempää, jonka sain kaivettua pois. Uuni alkoi vetää ja kyllä he olivat iloisia. Ja minä myös, koska pystyin heitä auttamaan. He tarjosivat kovasti maksua, mutta enhän minä nyt sellaista.
  Eno-Pertti kyseli sitten kotikuulumisiani, sanoi ettei enää uskalla mennä sinne käymään kun on kuulemma uusi paha "akka" äitiini verrattuna.
  Se oli viimeinen kerta kun heitä tapasin. Sota jatkui, jouduin lähtemään sinne takaisin ja sodan jälkeen he kuolivat.

Olga Marian sisaruksista Anna kuoli noin vuoden ikäisenä 1882.

Seuraava sisaruksista Anna Antintytär syntyi 1884 Hartolassa, otti puolisokseen Evlat Wilhelm Tuukkasen, joka syntyi v.1882. Heidät vihittiin avioliittoon 1905. He omistivat Iso-Impola talon Fuurtissa, asuivat siellä ja se oli meille mieluisa sukulaispaikka. Heidän lapsiaan olivat:

Anna Irene Annantytär s. 1905 Toini Ilona Tuukkanen s. 1907 Aili Lyydia - "- s. 1908 Unto Evalt - "- s. 1909 Anne Edith - "- s. 1911 Aina Matilda - "- s. 1913 Helvi Mirjam - "- s. 1916 Reino Aleksi - "- s. 1917 Tauno Wiljo - "- s. 1920 Väinö Ilmari - "- s. 1922 k. 1922.

  Puntaroimme sitten Väinön kanssa sukuamme ja saimme vanhimmista poikalapsista ml. suvun nuorimman tyttölapsen Hilman seuraavan sukupolvien ketjun. Kaikkein vanhin jonka löysimme oli 1770 syntynyt ja siitä on vuoteen 2004 jo 234 vuotta.

  Erik Salomoninpoika s. 1770 Iitin Leppäniemessä.         
  Hänen poikansa Sigfrid Eerikinpoika s. 1797 Iitin Leppänimessä. 
  Hänen poikansa Topias Sigfridinpoika s. 1825 Iitin Leppäniemessä. 
  Hänen poikansa Taavetti Topiaanpoika s. 1859 Iitin Leppäniemessä. 
  Hänen poikansa Johan Emil Peltonen s. 1890 Hartolassa. 
  Hänen poikansa Toivo Emil Peltonen s. 1921 Hartolassa. 
  Hänen poikansa Matti Tapani Peltonen s. 1949 Hartolassa.
  Hänen poikansa Antti Johannes Peltonen s. 1978 Hartolassa. 
  Ja hänen tyttärensä Hilma Ester Peltonen s. 2004 Vantaalla.          

Toivo Peltosen esivanhempia on jo löytynyt neljä sukupolvea kauemmaksikin eli aina vuoteen 1662, kaikki Hartolassa (MP:n huomautus).


Topiaksen vaimo ja pojat

Kun isoisäni isä, Topias kuoli 1858, oli Matti juuri täyttänyt 12 vuotta. Jussi oli 2,5-vuotias ja isoisäni Taavi potkiskeli Eeva-äidin vatsassa. Eeva-äidillä oli vaikeaa. Oli hoidettava hautajaiset ja muut asiat eikä Matistakaan ollut paljon muuta kuin juoksupojaksi asioita hoitamaan. Elettävä oli kuitenkin.

  Miehensä kuoltua meni yhdeksän vuotta kunnes Eeva poikien kanssa muutti Iitin Leppäniemestä Heinolan maaseurakunnan Paasoon. Muutto tapahtui 1867. Matistakin oli tullut jo yli kaksikymppinen ja liikemiesvaistot olivat heränneet. Häntä kiinnosti kaikkinainen kaupanteko ja etenkin hevoset. Myöhemmin hän  olikin oikein kuuluisa hevosmies.
  Muutto merkitsi perheelle myös suurta arvon muutosta, koska entisestä talon emännästä tuli nyt talon asuja ja Matista vuokratorppari, joksi hän halusi. Hän laski, että hän voi maksaa vuokran rahalla, eikä ole silloin kiinni taksvärkkipäivistä. Hän pääsi vuokratorppariksi heti Paasoon muuton jälkeen 1867.
  He asuivat ensin Sallahti-nimisessä paikassa, joka oli Paason Paloniemen kartanon torppa. Siellä Matti rakastui Anna Kaisa Antintyttäreen, joka oli syntynyt 1848 Iitissä. He menivät naimisiin vuosikymmenen vaihteessa ja heille syntyi kaksi lasta, poika Konstantin 1871 ja tytär Matilda 1873.
  He asuivat kaikki Paasossa lähes kymmenen vuotta ja heihin tarttui Heinolan murre niin Mattiin, Jussiin kuin Taaviinkin. Perhe muutti Hartolan Ulmalaan (nykyisin Pertunmaata) 1876. Mukana olivat vuokratorppari Matti Topiaanpoika Ulmala vaimonsa Anna Kaisa Antintyttären kanssa, sekä Jussi, Taavi ja äiti Eeva Ananiaantytär. Matin ja Anna Kaisan muut lapset, Evert, Selma, Nestor ja Anni syntyivät Hartolan Ulmalassa (nykyisellä Pertunmaalla). He asuivat Ulmalassa yli kaksikymmentä vuotta.
  Kun muutto Paasoon tapahtui, oli Taavi vasta noin 8-vuotias. Ulmalaan muutettaessa hän oli noin 17-vuotias. Siellä Taavi varttui täysi-ikäiseksi ja avioitui isoäitini Olga Maria Antintyttären kanssa 1887.  Heille syntyi heinäkuussa 1890 poika Emil eli Eemeli, kuten häntä Hartolan murteella kutsuttiin. Eemelistä tuli sitten myöhemmin isäni. 
  Ulmalasta he muuttivat Fuurtin Niemelään enonsa, "Niemelän Pertin" luo (joka kirkonkirjoissa oli Alfred) ja sitä kautta Hartolan Pohjolankylään, minne muutto tapahtui vuosisadan vaihteessa. Ulmalasta jäi Taavista sanonta: "Tulee kuin Ulmalan Taaville päreitä". 
  Niin kuin aikaisemmin on käynyt selville, oli Eevan ja Topiaksen poikia kolme, Matti, Jussi ja Taavi, jotka kaikki olivat syntyneet Iitin Leppäniemessä. Pojista vanhin Matti, otti sukunimen Ulmala ja hänestä tuli myös Hartolassa kuuluisa "Kukkulan Matti".  Johan (Jussi) otti sukunimekseen Salokoski ja meni Joutsaan. Nuorin veljistä oli David eli Taavi  ja otti sukunimen Ojala, myöhemmin Hartolan Pohjolankylästä ostamansa Ojala-nimisen talon mukaan. 
  Kun perhe alkoi hajaantua ja Taaviin oli tarttunut Heinolan murre, niin puhuivat Olga-äiti ja pikku Eemeli Hartolan murretta. Samoin myös Olgan veli, eno Alfred eli Pertti, kuten Eemeli häntä nimitti (s. 1877). Pertti-eno oli hänelle kaikki kaikessa ja noin 12-vuotta Eemeliä vanhempi. Olihan hän  kuin perheen oma poika, 14 vuotta Eemelin äitiä nuorempi ja sopi hyvin Eemelin kanssa kaikissa toiminnoissaan yksiin. Kymmenisen vuotta he elivät yhdessä Olgan ja Taavin asuessa Ulmalassa vuosisadan vaihteeseen saakka, jolloin he muuttivat Hartolan Pohjolankylään. Usein muuton jälkeenkin Eemelin askeleet veivät Niemelän enon luo. Heistä oli tullut erottamattomat ystävät.
  Kun Eemeli varttui naimaikään, neuvoi Niemelän eno häntä. Matkan varrella Fuurtista Pohjolankylään on Vehkalahdessa Uusi-Tenni ja siellä asuvat Abel ja Serafiina Lahtinen. Heillä on paljon nättejä tyttöjä, poiketaanpa sinne. Sinne poikettiin ja sieltä se meidän äitimme löytyikin ja hänen suvustaan seuraavaksi kerronkin. 


NELJÄS LUKU

Äitini Hilma Abelintyttären vanhemmat ja sisarukset.

Abel (Aapeli) Abelinpoika syntyi 1856 ja oli maanviljelijä Hartolan Vehkalahdessa. Hän otti sukunimen Lahtinen 1920-luvulla. Kuoli 1927 kotonaan Hartolassa, Vehkalahden Uudessa Tennissä.

  Hänen vaimonsa Serafiina Heikintytär oli syntynyt 1867 ja kuoli 1908.   Heidät vihittiin 1886 avioliittoon ja avioliitosta syntyi yhdeksän lasta:

Konstantin (Konsta) s. 1887 k. 1941 Anton s. 1889 k. 1918 Johan Toivo s. 1891 k. 1893 Hilma s. 1893 k. 1939 Elina s. 1895 k. 1964 Toivo Anselm s. 1897 k. 1907 Aina (Aino) Emilia s. 1900 k. 1971 Lyydia (Lyyli) Maria s. 1904 k. 1972 Aili Adolfiina s. 1905 k. 1974

Isämme Johan Emil (Eemeli) Taavetinpoika, syntynyt Hartolassa 1990, kuoli 1958 Hartolassa. Hän otti 1900-luvun alussa rippikoulussa nimen Peltonen sen Peltola-nimisen torpan mukaan, missä hän Hartolaan muuton jälkeen ensin asui.

Vaimokseen hän otti Uuden Tennin tyttäristä Hilma Abelintyttären. Heidät vihittiin 1916 kummankin ensimmäiseen avioliittoon, josta syntyi yhdeksän lasta:

Anna Eliisa (Liisa) s. 1917 k. 2010 Toivo Ilmari s. 1919 k. 1921 Toivo (Topi) Emil s. 1921 k. 2007 Linne Edit s. 1924 Mikko Ilmari s. 1926 k. 1993 Maija Elina s. 1927 k. 2012 Sanna Leena s. 1930 k. 2004 Timo Aulis s. 1933 k. 2008 Esa Tapio s. 1936 k. 2011

  Johan Emil Peltonen vihittiin 1941 II avioliittoon Elli Ester Haapasen kanssa, jolle tämä oli I avioliito. Hän syntyi 1906 Kurussa, kuoli 1988 Hartolassa. Avioliitosta ei ollut lapsia.   


VIIDES LUKU

Markkinoista

Väinön kerronta jatkuu ja Kukkulan torpan eli edellä esitellyt Ulmalan veljekset tulevat taas esille. Siihen aikaan olivat eläinmarkkinat tavallisia ja myös Ulmalan veljekset kävivät kovasti markkinoilla. Muistelimme myös vaarin kertomuksia veljesten markkinareissuista ja kilpakoitoksista, joita markkinoilla sattui usein.

  Jo sata vuotta sitten, 1800- ja 1900-lukujen vaihteen aikoihin Mikkeliin olivat kehittyneet maakunnan suuret eläin- ja muut markkinat, joita pidettiin usein. Ulmalan veljekset, Taavi ja Matti, Topiaksen pojat, olivat silloin jo keski-ikäisiä ja kävivät ahkeraan markkinoilla. He olivat voimakkaita miehiä ja voittivat usein sellaisia voimankoitoskilpailuja, joita markkinoilla tapasi syntyä.
  Kerran muutamat miehet hävittyään erään kilpailun alkoivat väittää, että Taavi, joka sen kilpailun voitti, on kovin pienikokoinen eikä saisi kirveellä edes karvalakkia tukin päässä puhki.  Ei, vaikka kehuukin aina voimillaan.
  Tästä Taavi ei pitänyt, sanoi sitä vain irvileukojen irvailuksi, kun eivät itse saa aikaan mitään näyttöä. Aikansa kiusoiteltuaan Taavi hermostui ja hän lupasi näyttää. "Tuokaa vaikka kuinka paksu karvalakkinne, niin puhki menee!” hän väitti. "Ei sitä noin vain karvalakkia pilata, se on jonkun maksettava", sanoi yksi. "On lyötävä sellainen veto, joka on vähintään uuden karvalakin hintainen", ehdotti toinen.
  Monenlaisten ehdotusten jälkeen sovittiin, että vedon summa on kahden uuden karvalakin hinnan suuruinen. Jos lyöjä voittaa, saa hän kahden lakin hinnan suuruisen palkkion, jos hän häviää, hän ostaa puhkaistun karvalakin omistajalle uuden lakin ja antaa toista lakkia varten riittävät rahat.
  Näin sovittiin, ja Taavi oli tohkeissaan, "En muka saa kirveellä karvalakkia tukin päässä puhki" hän uhkui voiton tahtoa. Mutta hän oli niin innoissaan, ettei huomannut sitä jekkua, joka lakin tukin päässä puhkaisuun kuului. Asia oli näet niin, että lakki pantiinkin tukin alapäähän, lattian ja tukin väliin. Vasta sitten kun tämä jekku tehtiin, Taavi hoksasi erehtyneensä. Toisia markkinamiehiä nauratti, mutta Taavia keljutti, sillä tukki oli paksusta puusta ja ainakin kaksi jalkaa (60 cm) korkea. 
  Sitten hän tarkemmin mietittyään muisti, että puu halkeaa tiettyyn suuntaan huokeammin kuin toiseen suuntaan. Hän alkoi tarkastella tukkia, jossa hän huomasikin pienen kuivumishalkion. Hän asetti tukin siten, että se oli vähän kallellaan, joten sen toinen reuna otti lattiaan ja toinen reuna, jossa halkio oli, peitti karvalakin kokonaan. Näin tukki vastasi lattiaan, eikä ollut kokonaan pehmeän lakin päällä.  Oli siis pieni mahdollisuus, että se kovan iskun osuessa oikeaan kohtaan halkeaa ja kirves menee sen läpi lakkiin ja oikein voimakkaan iskun osuessa läpäisee myös lakin. Paljon halkoja tehneenä Taavi etsi pitkävartisen suuren halkomakirveen, puhalteli muutaman kerran keuhkonsa tyhjäksi, veti keuhkot sitten ilmaa täyteen ja iski. Isku oli voimakas, tukki halkesi, mutta vain Taavin oveluus auttoi lakin puhkaisuun. Hän painoi heti iskun jälkeen kirvestä minkä jaksoi, ja niin sen kulma puhkaisi lakin. 
  Hävinnyt puoli kyllä väitti, ettei isku ollut tarpeeksi luja, mutta erotuomari ratkaisi asian siten että: "Kun kirves ei pysähtynyt vaan jatkoi matkaa aina lakin läpi, niin on se hyväksyttävä". Ja Taavi voitti vedon.
  Vaari kertoi jälkeenpäin, että lopuksi piti painaa kirvestä kovasti, jotta se puhkaisi lakin.


Vielä Kukkulan Matista

Väinö kertoi vaarin veljestä "Kukkulan Matista", Matti Ulmalasta. Siihen aikaan papit luettivat kansalaisia, kun ei ollut vielä kansakouluja. Hartolassa oli siihen aikaan kirkkoherrana Rosander-niminen pappi, hyvin tiukka ja kovalakinen Väinön kertoman mukaan. Mattikin joutui luku¬kinkereille, vaikka läksyt oli lukematta. Tuli sitten Matin vuoro ja Rosander alkoi luettaa Mattia.

  Matti alkoi lukea ajan tavan mukaan hänelle annettua sisälukuläksyä, jota hän ei osannut. Hän oli jo aikuinen mies ja edessä oli kova paikka kinkeriväen edessä. Matti keksi hätäratkaisun ja sanoi: "Silmälasit jäi kotiin, en näe." Suntio auttoi, hän otti papilta lasit ja antoi Matille. Matti otti lasit ja kirjan käteensä, ojenteli kirjaa kauemmas ja lähemmäs, kauemmas ja lähemmäs, tuumaten viimein Heinolan murteella: "Kyl' tää on kaik' yht' siliää!" No eihän sille kukaan mitään mahtanut kun mies ei nähnyt, niin ei nähnyt. Vieläkin kuulee joskus sanottavan:  "Kyl' tää on kaik' yht' siliää", kuin Kukkulan-Matin lukeminen. Näin sitä Väinö-setäkin muisteli.
  Toinen tapaus sattui kun Matti, joka oli kuulu hevoskauppias, opetti poikaansa Nestoria hevosenvaihdossa näin: "Vaikka sinulla on huonompi hevonen kuin vastapuolella, niin pyydä väliä".
  Kerran taas Nestor hieroi hevoskauppaa. Hänellä oli huonompi hevonen kuin vastapuolella, mutta hän pyysi väliä.
  Vaihtajat olivat vähän epävarmoja ja menivät kysymään Matilta neuvoa, joka oli hyvässä huudossa hevosmiesten keskuudessa, hänellä oli silmää nähdä melkein hevosen läpi, häneen luotettiin. Neuvoa pyytävät eivät tunteneet Mattia Nestorin isäksi. Matti käveli vähän ontuen keppineen, kopautti piipun porot keppiin, rykäisi ja vastasi ovelasti: 
  "En oo sukuu enkä syntyy, mut anna pojalle hevosen välii vaa!” Ja kauppa syntyi. Mutta samalla tuli Matille poikineen äkkilähtö markkinoilta. Sillä jos hävinnyt puoli olisi huomattuaan tulleensa petetyksi sekä tietää asian oikean laidan eli antaneensa vaihdossa paremman hevosen ja vielä välirahan. Silloin Matti poikineen olisi varmaan saanut kunnon selkäsaunan petetyiltä miehiltä.


Matin muita tempauksia

Mikkelin markkinapaikan lähettyvillä oli eräässä talossa suuri tupa, missä markkinamiehet saivat tarvittaessa yöpyä. Etenkin talviaikaan lämmin tupa oli tarpeellinen, kun matkamiehet markkinoille saapuessaan ajoivat kylmässä talvisäässä pitkiä matkoja ollen sitten viluissaan. Olikin nautinto päästä lämpimään tupaan istumaan iltaa tuttujen markkinamiesten kanssa ja suunnittelemaan huomisen markkinapäivän kauppoja ja käydä levolle. Siihen aikaan ei ollut paljon sänkyjä, vaan lattialle levitettiin varta vasten varattuja pitkiä ruisolkia joiden päälle oli hyvä käydä nukkumaan.

  Eri paikkakuntien markkinoilla kävijöillä oli aina jotain leikkimielistä kujeilua mielessä toisten kustannuksella. He koettivat saada nolattua vastapuolen jollakin pilailulla naurun alaiseksi tai ainakin yleistä lystiä markkinaväen keskuudessa. 
  Kerran joulumarkkinoiden aikaan sattui hauska tapaus, joka oli, kenenkäs muun kuin Ulmalan Matin aikaansaama. Edellisellä kerralla olivat Kangasniemen miehet saaneet tehtyä Heinolan puolen miehille jonkinlaisen kepposen, jonka Matti päätti kostaa. Hän oli jo tarkastellut markkinoille tulijoiden kuormia mitä niissä mahtoi olla, ja olihan siellä tavaraa. Oli viljaa, jauhoja, munia, voita ja myös teurastettuja eläimiä, sikoja ja vasikoita sekä suurempiakin nautoja valmiiksi paloiteltuna paketeissa. Samoin naisten kudonnaisia, sukkia, villapaitoja, huivia jne. Myös miesten käsitöitä, lapion ja kirveen varsia, jakkaroita ja paljon muutakin kaupaksi käypää tavaraa. 
  Istuttiin iltaa, juteltiin, ja kun oli pakkaspäivä, nappailtiin vähän miestä väkevämpääkin lämmikkeeksi. Matti asettui kaveriksi sen Kangasniemen miehen kanssa, jonka oli arveltu olevan heille tehdyn kepposen päätekijä. Hänellä oli pullo, josta hän tarjoili auliisti kangasniemeläiselle, mutta oli itse vain ottavinaan, ettei väsyisi. Laskettiin leikkiä ja tulihan se unikin, ja kohta nukkui kangasniemeläinen selällään lattialla kuorsaten raskaasti.
   Kohta koko tupa hiljeni ja vain kuorsauksia kuului, monenlaisia ja moneen tahtiin. Jonkun aikaa kuunneltuaan Matti arveli olevan sopivan ajan ja hiipi ulos. Hän meni erään kuorman luo, missä tiesi olevan teurastettuja ja nyljettyjä pikkuvasikoita. Hän otti niistä pienimmän, joka oli hyvin peitettynä vielä pysynyt sulana. Tupaan tullessaan hän laittoi vasikan kangasniemeläisen jalkoväliin ja veti peiton hänen päälleen. Samoin hän veti peiton itsensäkin päälle alkaen teeskennellä nukkuvaa. Meni pieni tovi ja kangasniemeläinen alkoi herätä kiroillen. ”Mitä hittoa tämä on, mikä minun jalkovälissäni palelee?”
  Matti oli heräävinään, raapaisi tulitikulla valon ja kiljaisi kuuluvasti: "Nouskaa miehet äkkiä täällä yks' mies tekee vasikkaa!” Ja siitäkös sitten riemu syntyi. Sinä yönä ei enää nukuttu. Etsittiin syyllistä, missä touhussa Matti oli päähenkilönä mukana. Mutta eihän sitä heti löydetty. Matti kuitenkin poistui Taavin kanssa huomaamatta niiltä markkinoilta. 
     

Väinön-sedän katoaminen

Toivo Peltonen kertoo. Muisteltuamme miesten markkinoita kysyin Väinö-sedältä: "Muistatko sitä kun olit eksyä ruispeltoon?”

  Hän kertoi seuraavaa: "Siihen aikaan oli maanviljelys valttia ja kaikki mikä voitiin raivattiin pelloksi. Unetun pelto, joka sijaitsi kylän läpi kulkevan harjun itäpuolella, oli silloin ruispeltona. Pohjolan torpparit laidunsivat karjaansa harjun itäpuolella, Likasuon ja Läiläkän niityillä ja muutenkin siellä korvessa. Vaikka olin vielä aika pieni poika, olin jo usein siellä mukana. Kerran taas sieltä tullessamme, Hilma-siskoni meni käymään Kukkulassa ja minun piti ajaa lehmät kotiin. En muista ikääni, mutta minua vastaan tuli vieraita lehmiä joiden outoutta säikähdin. Juoksin karkuun ja jouduin Unetun ruispeltoon. Juoksentelin pitkin pellon ojia ja sieltä pellon takaa toiset löysivät minut", Väinö muisteli.
  Isäni, Väinön vanhempi veli, kertoi samasta tapauksesta heillä olleen kovan huolen mihin se Väinö katosi. He etsivät ympäri kylää ja viimein osuivat ruispellolle. Siellä näkyi kun Väinön valkoinen pää vilahteli silloin tällöin ja niin poika viimein löydettiin pellon takaa. 
  Paimenet toivat aina karjaa hakiessaan kaikenlaista poltettavaa puuta tullessaan. Mikä ei sopinut kotiin polttopuuksi, jätettiin harjulla olevaan tienristeykseen, josta länsipuolen torppien tie erkani ja jossa oli tulien polttopaikka. Siihen aikaan oli tapa, että kyläläiset, etupäässä nuoret, kokoontuivat juhlailtoina, kuten vappuna, helatorstaina, helluntaina ja juhannuksena polttamaan tulia, menemään piirileikkiä ja tapaamaan toisiaan tuollaisissa tulenpolttopaikoissa.

...




Kirjoittaja Toivo Peltonen