Henkilökohtaiset työkalut

Arno Forsius

Julkaistu aiemmin: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/hollav3.htm

vuonna 1829 Hollolan kirkon eteläpuolelle valmistunut uusi kellotapuli, kuvattuna koillisesta kirkon puolelta. Pohjakerroksen itäinen, vasemmalla näkyvä muurattu siipi oli tarkoitettu ruumiiden säilyttämistä varten ja läntinen, oikealla sijaitseva siipi kirkon irtaimien tavaroiden säilyttämistä varten. Uuden tapulin piirustukset tilattiin Carl Ludvig Engelin johtamasta Suomen intendentinkonttorista. Eteläisen oviaukon yläpuolella olevaan kiveen hakatun tekstin mukaan tapuli on ” Rakennettu Keijsari NICOLAIN vallan alla Provasti J. F. Bouchtin toimelda vuonna 1829 ”. Sen jälkeen ruumiinavaukset on todennäköisesti suoritettu useimmiten tässä kellotapulin ruumishuoneessa. Valok. Arno Forsius 2013.


Tämä kuvaus on jakso väitöskirjastani ”Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865” (Hämeenlinna 1982). Jaksossa kuvataan sitä aikaa, jolloin Suomessa tulivat voimaan ruumiinavaustoimintaa koskevat säännökset, ja miten säännöksiä toteutettiin Hollolan emäseurakunnan alueella. Tämä kuvaus liittyy myös kotisivuillani julkaistuihin oikeuslääketieteen kehitystä esittäviin kirjoituksiin.

Ruumiinavaukset

Kuolinsyitä pyrittiin selvittämään myös ruumiinavausten avulla niissä tapauksissa, joissa epäiltiin rikosta kuoleman aiheuttajaksi. Heinäkuussa 1830 Porvoon tuomiokapituli huomautti papistolle kiertokirjeessään Heinolan piirilääkärin Anders Johan Lillen esityksestä niistä vaikeuksista, joita liittyi ruumiiden säilyttämiseen lämpimänä vuodenaikana. Tarkastettavat ruumiit kehotettiin laskemaan avoimeen hautaan, joka oli peitettävä mahdollisimman ilmatiiviisti. Kirjeessä mainittiin, että ruumiiden tarkastaminen oli turhaa tai ainakin vaikeata, jos ne ovat päässeet mätänemään. Lisäksi kehotettiin huolehtimaan siitä, että avonaiseen hautaan pannaan juuri ”se kuollut ruumis, joka lääkärin on tarkastettava. Sekaannuksia oli ilmeisesti päässyt tapahtumaan. Ruumiinavausten suorittamista käsiteltiin myös piirilääkärien ohjesäännössä vuonna 1832 ja Collegium medicumin kiertokirjeessä marraskuussa 1833.

Marraskuussa 1839 lääkintätoimen pääjohtaja oli esittänyt, että oikeuslääkeopillisten ruumiintarkastusten yhdenmukaistamiseksi olisi saatava aikaan niitä suorittaville lääkäreille ohjesääntö ja muut siihen liittyvät säännökset. Collegium medicumin tekemän ehdotuksen perusteella vahvistettiinkin joulukuussa 1841 ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Julistus lain-asioissa lääkäreiltä tehtäwistä ruumiin awauksista eli katselmuksista Suomessa ja mitä niiden suhteen on asianomaisilta waariinotettawana”. Nyt ruumiinavauksen suorittavalla lääkärillä oli mm. velvollisuus ottaa epäilyttävissä tapauksissa talteen koko ruoansulatuskanava mahan ja suolen sisällön kemiallista tutkimusta varten. Tarvittaessa oli lisäksi tehtävä kokeita pieneläimillä kasviperäisten myrkkyjen toteamiseksi.

Samanaikaisesti ohjesäännön kanssa annettiin valtion, kaupunkien ja seurakuntien viranomaisille tarkoitettu julistus. Siinä asianomaisia kehotettiin huolehtimaan ruumiiden säilyttämisestä lämpimänä vuodenaikana, lämmitettävän ruumiinavauspaikan järjestämisestä talvisaikaan sekä tarvittavan ruumiinavausavustajan palkkaamisesta.

Ruumiinavausjärjestelyt Hollolassa

Toisinaan saattoi kestää useampia viikkoja, ennen kuin maaherralta (kuvernööriltä) kirjallisen määräyksen saanut piirilääkäri saapui ruumiinavausta suorittamaan. Vaikka avaukset olivatkin harvinaisia, muodosti ruumiiden säilyttäminen etenkin kesäaikana melkoisen ongelman pitkien odotusaikojen vuoksi. Kun Hollolan emäseurakunnan pitäjänkokous lokakuussa 1822 päätti rakentaa uuden kellotapulin puisen ja lahonneen tilalle, päätettiin samalla sijoittaa sen kiviseen pohjakerrokseen kaksi varastohuonetta, toinen (läntinen) kirkon irtaimia kaluja varten ja toinen (itäinen) lääkärin tarkastusta vaativien ruumiiden säilyttämistä varten.

Ruumiinavauskertomuksissa mainitaan tavallisesti vain, että toimitus on tapahtunut ”Hollolan kirkon luona”. Vuonna 1850 ilmoitetaan ruumiinavauspaikaksi kerran ”Ruumishuone sanotun pitäjän kirkon luona” ja vuonna 1865 kerran ”Hollolan pitäjän kellotapuli”. Toukokuussa 1857 suoritettiin eräälle sotilaalle ruumiinavaus Lahden kylän Marolan talossa. Kyseinen sotilas oli juopotellut marssilla kohti Viipuria ja kuollut Lahden kylässä jouduttuaan rangaistukseksi ”tynnyrillä rullatuksi”.

Kovilla pakkasilla ruumiinavausten suorittaminen oli hankalaa sekä kylmyyden että ruumiiden jäätymisen vuoksi. Vuonna 1841 annettujen ohjeiden mukaisesti oli Hollolassakin osoitettava ruumiinavauksia varten talvikauden aikana lämmitettävät tilat. Tähän tarkoitukseen käytettiin tavallisimmin kellotapulin välittömässä läheisyydessä olevaa pitäjäntupaa, kuten ruumiinavauskertomuksista voidaan todeta, mutta ainakin kerran on erään sikiön ruumiinavaus suoritettu talvella ”asuintalossa Hollolan kirkon luona”.

Pitäjäntuvan varustaminen asianmukaiseen kuntoon oli esillä Hollolan pitäjänkokouksessa maaliskuussa 1844: ”Kruununnimismies K. F. Renfors esitti sen jälkeen kruununvoudin hänelle 23. p:nä tammikuuta 1844 jättämän määräyksen johdosta, että on välttämätöntä hankkia ne talouskalut ja muut välineet, jotka Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisessa Julistuksessa 22. päivältä Joulukuuta 1841 määrätään ja vaaditaan [olemaan] pitäjäntuvassa ruumiinavauksen sattuessa, nimittäin 2 kappaletta maalattuja pöytiä, 4 kappaletta maalattuja tuoleja, 1 kappale pesukaappeja, 1 kappale pesuvateja sekä [läkki]peltinen kannu, 2 kappaletta käsipyyhkeitä ja riittävästi saippuaa, yksi maalattu saavi, 1 maalattu ämpäri ja yksi kiulu, 1 vadin [n. 3,7 l:n vetoinen] valumetallinen pannu, yksi hakkuukirves – Sitäpaitsi vuosittain neljä syltä [à n. 5, 7 m3 halkoja – kaikki nämä tarvikkeet tullaan tarjoamaan urakkahuutokaupalla vähimmän vaativalle [hankittavaksi]”.

Ensimmäinen maininta pitäjäntuvan käyttämisestä ruumiinavauksen suorituspaikkana on tammikuulta 1846, mutta silloin pitäjänkokouksen pari vuotta aikaisemmin tekemää päätöstä ei ollut vielä pantu täytäntöön. Asia tuli uudelleen esille elokuussa 1846, jolloin päätettiin samalla suorittaa pahoin rappeutuneessa pitäjäntuvassa muitakin tarvittavia korjauksia, kuten mm. katon ja lattian laitto sekä tulisijan uusiminen, samoin urakkahuutokaupan perusteella.

Urakkahuutokauppa pidettiin syyskuussa 1846. Ruumiinavauksissa tarvittavien huonekalujen ja välineiden huutokauppaehdoista käy ilmi aikaisemmin selostetun lisäksi, että pöytien piti olla 2 kyynärää (n. 120 cm) pitkiä, 4 ½ korttelia (n. 67 cm) leveitä ja 5 korttelia (n. 75 cm) korkeita, tuolien selkänojallisia, puisten ja peltisten huone- ja talouskalujen ruskeiksi maalattuja sekä saippuamäärän 1 naula (n. 425 g). Tavaroiden oli oltava valmiina 1. p:nä tammikuuta 1847 ja puiden vedettynä perille pitäjäntuvalle ensimmäisellä rekikelillä. Neljästä tarjouksesta hyväksyttiin huutokaupassa halvimpana kirkonisäntä Kustaa Perttulan tekemä, suuruudeltaan 9 ruplaa 70 kopeekkaa.

Pitäjäntupa tuli vihdoin kuntoon, mutta ruumiinavauksissa tarvittava avustaja oli vielä palkkaamatta. Elokuussa 1848 pidetyssä pitäjänkokouksessa ”Kruununnimismies Herra Karl Fredrik Renfors toi esiin, että asetusten mukaan pitäjänasukkailla olisi velvollisuus palkata niin sanottu apumies, joka avustaisi lääkäriä ruumiinavausten sattuessa; ja päätettiin että apumiehelle annettaisiin vaivaiskassasta jokaista ruumiinavausta kohden yksi rupla hopeaa köyhistä ja tuntemattomista [avattavista], sen lisäksi mitä hän saa korkean kruunun nimissä; mutta jos se joka tullaan avaamaan, jättää jälkeensä varallisuutta, on hänen perillistensä silloin kuitenkin avustettava apumiestä ja maksettava hänelle 1 rupla hopeaa. Ja esitettiin, että muonarenki Taavetti [Yrjönpoika] Westerberg [s. 1798] olisi kirkon lähellä asuvana sopivin tähän toimeen, uskoen, vaikka Taavetti Westerberg olikin tästä tilaisuudesta poissa, ettei hän kieltäytyisi ottamasta tätä tehtävää itselleen niin hyvästä maksusta.” Taavetti Yrjönpoika Westerbergin mainitaan olleen läsnä ruumiinavauksissa mm. joulukuussa 1845 ja tammikuussa 1846. Häntä nimitetään myös haudankaivajaksi, joten hänelle oli jo ennen pitäjänkokouksen päätöstä kokemusta toiminnasta vainajien parissa.

Ruumiinavaukset Hollolassa

Piirilääkäri tai kaupunginlääkäri suoritti oikeuslääkeopillisen ruumiinavauksen maaherran [kuvernöörin] määräyksestä. Pöytäkirjat ja lausunnot oli vuodesta 1832 alkaen laadittava kahtena kappaleena, joista toiset lähetettiin maaherranvirastosta edelleen lääkintätoimen ylihallitukselle. Arkistoiduista asiakirjoista puuttuu etenkin alkuvuosina joskus avatun vainajan kotipaikka ja avauspaikka. Ruumiinavauksia suoritettiin vuosina 1832–1865 yhteensä 65 eli keskimäärin kaksi vuodessa. Niiden osuus kaikista kuolleista oli n. 1 % ja osuus tapaturmaisesti kuolleista n. 37 %. Kuten jo aikaisemmin on todettu, suoritettiin ruumiinavauksia vain silloin, kun kuolemantapaukseen liittyi rikos tai ainakin rikoksen epäily. Määräys kaikkiin Hollolassa tapahtuneisiin ruumiinavauksiin on annettu Hämeenlinnan läänin maaherran (kuvernöörin) nimissä.

Vuodesta 1832 Hollola kuului kokonaisuudessa Hämeenlinnan lääkäripiiriin ja vuoden 1839 loppuun mennessä pitäjässä suoritetuista 14 ruumiinavauksesta oli Hämeenlinnan piirilääkäri tehnyt suurimman osan eli yksitoista, mutta myös Heinolan piirilääkäri oli käynyt tekemässä kolme ruumiinavausta. Jostakin syystä Hollolan ruumiinavausten suorittaminen on ollut vuosina 1840–1859 kokonaan Heinolan ja Mikkelin piirilääkärien huolena. Vuodesta 1840 lähtien pitäjän ruumiinavaukset toimitti Hollolan piirilääkäri muutamaa viransijaisuuksista johtuvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Todettakoon vielä, että Hämeenlinnan piirilääkäri Wilhelm Granlund laati vuonna 1832 oikeuslääkeoppia sivuavan väitöskirjan, jonka aiheena oli paleltumisen aiheuttama valekuolema.

Yleensä ruumiinavauksessa oli läsnä oikeusviranomaisten edustajana nimismies, siltavouti tai jahtivouti. Elleivät nämä olleet kirjoitustaitoisia, toimi pöytäkirjan pitäjänä lääkäri itse, joku papeista tai apteekkari. Mukana oli tavallisesti myös pari rahvaanmiestä, torppareita tai itsellisiä, jotka avustivat lääkäriä tarvittaessa.

Ruumiinavaukset ja niiden taustalla olleet tapahtumat kiinnostivat tietenkin pitäjäläisiä. Kun Hollolassa toukokuussa 1839 suoritettiin talvella kadonneen ja sittemmin sudenkuopasta surmattuna löydetyn viipurilaisen kuormarahtimiehen ruumiinavaus, totesi Hämeenlinnan piirilääkäri Wilhelm Granlund avauskertomuksessaan, että virkavallan edustajan lisäksi ”seurauksena siitä yleisestä huomiosta, jota kyseessä oleva raaka rikos oli saanut osakseen, oli seurakunnan kirkkoherra, lääninrovasti, maisteri Joh. Fredrik Boucht mukanaan useita pappeja ja seudulla asuvia herrasmiehiä samoin saapunut paikalle.” Erikoista oli samalla kerralla myös se, että kruununnimismies Eric Wilhelm Sillfors oli kuvernöörin erityisestä käskystä haettanut paikalle syytteeseen asetetut, ryöstöstä ja taposta epäillyt kaksi hollolalaista miestä avustamaan lääkäriä ruumiin käsittelyssä avauksen aikana. Mainittakoon tässä yhteydessä, että vuoden 1841 ohjeissa annettiin viranomaisten tehtäväksi huolehtia siitä, ettei lääkäriä ”häiritä asiaankuulumattoman väentungoksen tai muun epäjärjestyksen kautta.”

Ruumiiden mätäneminen lämpimänä vuodenaikana haittasi tietenkin ruumiinavauksien suorittamista, etenkin kun kuolemantapauksen ja avauksen välinen aika saattoi venyä useamman viikon mittaiseksi. Heinolan piirilääkäri Anders Johan Lille kirjoitti lausunnossaan lokakuussa 1832: ”Mutta koska ruumis oli säilytetty suureen holvattuun kellariin pantuna, sen sijaan että sitä olisi annetun ohjeen mukaan säilytetty syvässä, maalla peitetyssä säilytyshaudassa. oli se niin mädäntynyt ja siitä lähtevä haju niin sietämätön, että täydellistä ruumiinavausta ei voitu suorittaa. Heinolan apulaispiirilääkäri Carl Henrik Palin puolestaan totesi lausunnossaan elokuussa 1849: ”Ruumis osoittautui arkkua avattaessa muodottomaksi, matojen peittämäksi massaksi, pitkälle edenneestä mätänemisestä johtuen, niin että kaikki tutkiminen oli mahdotonta.” Mutta toisinaan ohjeita noudatettiin, sillä piirilääkäri Bengt Gustaf Jonas Malmborg mainitsee heinäkuussa 1862, että ruumista ”sen jälkeen kun se oli laitettu arkkuun, oli säilytetty peitetyssä haudassa Hollolan kirkon luona.” Ainakin vuonna 1851 on eräs vainaja jouduttu henkirikoksen epäilyn vuoksi kaivamaan esiin tavanomaisen hautaamisen jälkeen, jolloin ruumis oli jo pahoin mädäntynyt.

Avatuista vainajista oli itsemurhan tehneitä 17, joista yksi hukuttautunut, kaksi kaulansa auki viiltänyttä ja 14 hirttäytynyttä. Murhien ja tappojen uhreja oli 15. Vastasyntyneitä lapsia avattiin yhdeksän, joista viisi oli todennäköisesti kuollut luonnollisesti. Kaikkiaan 29 tapauksessa ei avauksessa voitu osoittaa väkivaltarikosta kuoleman aiheuttajaksi. Varsin monella oli ainakin osasyynä runsas alkoholinkäyttö. Seitsemällä vainajalla kuolinsyy jäi epäselväksi.

Kirjoitus on siirretty Arno Forsiuksen kotisivuille tammikuussa 2014.

Kirjoitus on julkaistu osana alussa mainittua teosta ”Sosiaali- ja terveydenhuollon kehitys Hollolassa ja Lahdessa vuoteen 1865” (Hämeenlinna 1982), jossa on myös lueteltu käytetyt lähteet.